Kauanko kestää tottua siihen, että lapsi muuttanut kotoa pois?

Trollin mielikuvitustuubaa taas. Ilmiannoin jo.

Vierailija kirjoitti:

Trollin mielikuvitustuubaa taas. Ilmiannoin jo.

Mitä ihmettä sinä selität??

Ap

Omasta puolestani sanon että ei päivääkään. Toki se hieman oudolta tuntui hetkittäin, mutta kertaakaan en ole asiaa itkeskellyt. Soitellaan kyllä usein ja välillä puhelut saattavat kestää jopa lähemmäs pari tuntia jos nuorella on paljon kerrottavaa päivästään ja opinnoistaan tai kaipaa muuten vain ”seuraa” vaikka tylsien kotitöiden tekemiseen😁.

En ole itse viikossa vielä tottunut, mutta en käsitä mitä sinä vollotat.

Hänhän on lähtenyt siivilleen ja sinä siis hommasi onnistuneesti hoitanut. Ei hän ole kuollut.

Olisi sairasta, jos sitoisi lapsen napanuoralla itseensä loppuiäksi. Jotkut tekevät niin, eikä se ole hyväksi. Itsellänikin on kaksi mielenterveysongelmaista viisikymppistä serkkupoikaa, jotka ilman omaa elämää norkoilevat 80-vuotiaan äiteensä peräkamarissa. Myös entisen puolisoni veli on tuollainen.

Syrjäytyminen on surkea vaihtoehto itsenäistymiselle. Ole ylpeä itsestäsi ja lapsestasi!

5 minuuttia.

Tykkään lapsistani ja tietenkin ikävöin heitä, mutta itsenäistyminen on normaalia elämän kulkua eikä siinä ole mitään suremista.

Elämässä selviytyy parhaiten kun tajuaa, että ainut pysyvä asia on jatkuva muutos, johon sopeutuminen on viisasta.

Keskittyy omaan elämäänsä ja sen sisältöön, joka on paras löytää jostain muusta kuin läheisriippuvuudesta.

Ei se, että itkettää tms sulje pois ylpeyttä lapsestaan! Ja itken, koska itkettää, ihan tajuttoman kova ikävä häntä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei se, että itkettää tms sulje pois ylpeyttä lapsestaan! Ja itken, koska itkettää, ihan tajuttoman kova ikävä häntä.

Ap

Sitten sinulla kestää niin kauan kuin juuri sinulla kestää. Kuten näet, ei ole mitään yhtenäistä kaavaa asian käsittelyyn. Luulisi että muutamassa kuukaudessa nyt ainakin helpottaa, kun se uusi normaali kasvaa uudeksi, tavalliseksi arjeksi. 

Toivottavasti et lapsesi niskaan kaada tuota raskasta ikävääsi, ettei hänelle tule paha mieli oman elämän aloittamisesta, sitä nyt viimeiseksi varmaan haluaisit.

Tsemppiä ny, koita vaan saada arkeen mielekästä tekemistä, ei se loputtomiin kestä kuitenkaan.

Esikoinen lähtee huomenna, tosin ei muuta koska lähtee vain opiskelemaan. Kesällä tuntui aika ajoin pahalta, kurkkua kuristi, mutta nyt on pelkästään iloinen olo, koska näen miten onnellinen hän on.

Kamalinta olisi jos ei olisi päässyt minnekään opiskelemaan ja makaisi toivottomana kotona.

Auttaisiko jonkun uuden jutun aloittaminen. Esim. uusi harrastus, opiskelu, tms. joku millä saat väliin muuta ajateltavaa, etkä keskity koko ajan ikävään. 

Tsemppiä AP. Lapsi pääsi haluamaansa paikkaan ja on onnellinen. Ajattele sitä, niin ehkä se helpottaa tuskaa. Muut lapset kotona on nyt syy pikkuhiljaa jättää rankimmat tunteet taka- alalle.

Onko muuttanut kauas?

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä AP. Lapsi pääsi haluamaansa paikkaan ja on onnellinen. Ajattele sitä, niin ehkä se helpottaa tuskaa. Muut lapset kotona on nyt syy pikkuhiljaa jättää rankimmat tunteet taka- alalle.

Kunhan ei sitten ala takertua heihin.

Anoppi kehitti tyttärestä itselleen "parhaan ystävättären". Ei päässyt irti enenn kuin anoppi kuoli.

Kannattaa yrittää keksiä omaankin elämään jotain uutta. Eikä ainakaan kapseloida niitä "lapsen muistoja" mausoleum-kotiin ja itkeskellä niiden kanssa.

En tarkoita että heittää mitään pois, mutta pitää osata siirtyä eteenpäin.

Itse olen jo kehitellyt itselleni mökin vuokraamista plus kauan kateissa olleen käsityöharrastuksen.

Ulkomaalainen ex-puoliso kaappasi lapset heidän ollessaan pieniä. Menetin kaikki lapseni yhden päivän aikana. Onneksi sain heidät takaisin myöhemmin.

Valitettavasti aikaa oli kuitenkin kulunut sen verran, että suhde yhteen lapsista meni rikki, enkä ole saanut sitä korjattua jatkuvista yrityksistä huolimatta (isänsä oli kaappauksen aikana valehdellut lapsille, etten rakasta heitä ja hylkäsin perheeni).

Terapeutti totesi minulle, että käyn nuorena jo läpi sen, mitä naiset yleensä kohtaavat keski-iässä, kun aikuistuvat lapset muuttavat kotoa pois.

Ikävä on luonnollista, mutta niin on myös napanuoran katkaiseminen. Itsenäinen elämä on lapsen omaksi parhaaksi.

Ap, hanki harrastus, pidä itsestäsi hyvää huolta ja panosta yhtävyyssuhteisiin. Kohta sulla on kiva uusi normaali arki. 🤗

Hanki oma elämä äläkä elä lapsesi kautta. Riippumalla hänessä ja vollottamalla lapsi ei välttämättä edes halua paljoa pitää yhteyksiä, kun tavallaan syyllistät häntä oman elämän aloittamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa yrittää keksiä omaankin elämään jotain uutta. Eikä ainakaan kapseloida niitä "lapsen muistoja" mausoleum-kotiin ja itkeskellä niiden kanssa.

Minulla tarkoitus muuttaa heti pienempään, kun lapset muuttavat kotoa. Kun he muuttavat, niin huoneensa jäävät tyhjiksi. Joko vievät tavaransa mukanaan tai ne menevät kierrätykseen.

Minulla sama juttu eli ikävä on jo nyt, vaikka nuori muuttaa vasta parin viikon päästä. Meillä on ollut näitä "muuttoharjoituksia" useita, kun ensin poika meni armeijaan ja sitten alkoi opiskelut yliopistossa eli muutto opiskelupaikkakunnalle, mutta sitten tuli korona ja keväällä 2020 taas kotiin, kun opinnot olivat etänä. Nytkin tilanne vielä epävarma, miten opinnot jatkuvat, mutta mennee opiskelupaikkakunnalle, koska siellä on asunto ja kavereita. Toki aina välillä tulee kotiin jne. Yhteyttä pidetään tiiviisti. Mutta ei tämä helppoa ole.

Säälittävää tuollainen aikuiseen lapseensa takertuminen.

Älä tartuta ikävääsi lapseen. Ikäviä ne tapaukset, joissa sekä lapsi että äiti kyynehtii. Aikuistuvan lapsen kuuluu aloittaa oma elämä ilman, että tarvitsee huolehtia äidin pärjäämisestä.