Uskonto ja asperger

Uskoa saa kuka tahansa, jokaisessa seurakunnassa on erilaisia ihmisiä, osa on hiljaisia ja osa puheliaita, ei seurakunta ole pakollista tekemistä, tapahtumiin saa osallistua oman mielenkiinnon mukaan, kokouksissa voi olla vaan hiljaa ja kuunnella jos haluaa, toisille taas on tärkeää että saa kysellä ja kommentoida. Kristinusko on hyvin paljon sellaista että pappi saa puhua ja muut kuntelee. Vapaissa suunnissa on vapaampaa kommunikointia, mutta aktiivinen osallistuminen keskusteluihin ei ole pakollista.

Tunnen yhden assin, nyt jo keski-ikäinen mies. Tutustuimme seurakunnan sinkkutoiminnassa. Hänelle sopi juuri tuommoinen hyvin, että oli valmis ohjelma, minkä mulaan mentiin. Ei tarvinnut itse "säveltää" ja pohtia, mitä seuraavaksi. Vuosien mittaan hän oppi selvästi sosiaalisemmaksi. Alussa ei saanut sanaa suustaan oikein missään tilanteessa.

Tämä siis tavan ev lut kirkossa. Joku hellarimeininki olisi ollut liian extremeä hänelle!

Ei oikein sovi. Aspergerina tulin isostoiminnassa vain entistä yksinäisemmäksi. Kukaan ei kuuntele, ketään ei kiinnosta, kaikki kysymykset ovat vääriä, ja lopulta alettiin syrjimään tehden selväksi, etten kelpaa uskovaiseksi.

Joku kansalaisopiston kielikurssi, tai mikä lastasi nyt kiinnostaakaan, olisi se parempi vaihtoehto, jotain, jossa opetellaan, vaihdetaan ideoita, ollaan eri ikäisiä samalla lähtöviivalla. Lintubongaus, kokkauskurssi, taidepaja, kirjallisuuspiiri, esiintymistaidonkurssi, musiikkityöpaja. Aspergerin on helpompi löytää kaveri harrastuksessa, jos osallistujat ovat enemmän eri ikäisiä, meillä on yleensä vaikeuksia tulla toimeen juuri oman ikäryhmän kanssa, itse istuin erään mummon luona teininä koreja punomassa ja juttu luisti.

Aika paljon uskonnosta on sosiaalista painostamista, jota asperger ei vaan tajua.

No, mun assi ei ainakaan halunnut mennä edes riparille. Ja pitkälti siksi, että siellä pitää olla tiiviissä kanssakäymisessä ventovieraiden ikätovereiden kanssa. Rippileirit on ihan horror, kun ei ole omaa huonetta ja rauhaa, vaan viikonkin koko ajan muiden seurassa. Kun ei ole sosiaalisia taitoja, niitä ei tule millään uskomisella...

Seurakunta on minun perheeni. En useinkaan ymmärrä seurakunnan tilaisuuksista mitään enkä jaksa pitkiä rukouksia, mutta siellä on mukava olla ja uskon Jumalaan. Musiikki on paras osuus.

Vierailija kirjoitti:

Ei oikein sovi. Aspergerina tulin isostoiminnassa vain entistä yksinäisemmäksi. Kukaan ei kuuntele, ketään ei kiinnosta, kaikki kysymykset ovat vääriä, ja lopulta alettiin syrjimään tehden selväksi, etten kelpaa uskovaiseksi.

Joku kansalaisopiston kielikurssi, tai mikä lastasi nyt kiinnostaakaan, olisi se parempi vaihtoehto, jotain, jossa opetellaan, vaihdetaan ideoita, ollaan eri ikäisiä samalla lähtöviivalla. Lintubongaus, kokkauskurssi, taidepaja, kirjallisuuspiiri, esiintymistaidonkurssi, musiikkityöpaja. Aspergerin on helpompi löytää kaveri harrastuksessa, jos osallistujat ovat enemmän eri ikäisiä, meillä on yleensä vaikeuksia tulla toimeen juuri oman ikäryhmän kanssa, itse istuin erään mummon luona teininä koreja punomassa ja juttu luisti.

Mä jään aina ulkopuolelle kaikissa tällaisissa ryhmissä, joissa logiikka on välillä hakusessa. Just tuo että vääriä kysymyksiä... huoh. Oon todella kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta ja salatieteistä yms. mutta kaikki ryhmät hylkii minua kun kyselen liikaa :(

Oman kokemuksen mukaan joissain porukoissa (jotkut herätysliikkeet esim.) on ihan oma sosiaalinen kulttuuri, joissa on hyvin vaikeaa pärjätä, vaikka muuten pärjäisi. Johtuu osin varmaan siitä, että nepsyvalmentajat, toimintaerapeutit ym. on itsekin noiden "alakulttuurien" ulkopuolelta.

Joillekin autistisille ihmisille jumalaan/jumaliin tai kuoleman jälkeiseen elämään uskominen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Mutta se ei välttämättä ole este seurakunnan toimintaan osallistumiselle, koska ei niissä nykyisin kovin paljon Jumalasta puhuta.