Lue keskustelun säännöt.
Kroonisesti masentuneet, ahdistuneet...
19.09.2009 |
Luettuani tuon ahdistuneisuushäriöstä kärsivän kirjoituksen tekee mieli kertoa oma tarinani, jospa tästä olisi jollekin apua.
Olin todella pahasti ahdistunut ja masentunut vuosia. Ankarat masennusjaksot alkoivat vasta aikuisiällä, ahdistuneisuudesta olen kärsinyt ehkä koko ikäni. Lukemattomia kertoja haudoin itsemurhaa, mutta koska olen kiltti ihminen, en tehnyt sitä muitten ihmisten takia. Pääni ei koskaan kestänyt töissä puolta vuotta pidempään. Minulle kirjoitettiin useampia diagnooseja, kokeilin useita eri lääkkeitä (vain bentsodiatsepamit auttoivat, mutta eiväthän lääkärit niitä enää suostu määräämään, ja ihan syystä), olin terapiassakin yhden Kelan korvaaman jakson, täysin turhaan. Kokeilin liikuntaa ja terveellistä ravintoa ja joogaa ja positiivista ajattelua ja luin jokaisen itsehoito-oppaan täältä kuuhun... Mikään ei auttanut ja elämäni oli kammottavaa.
Kun aloin lähestymään neljääkymmentä, aloin jo olla epätoivoinen. Olin työtön, varaton, mielialani heittelivät niin että epäilin jo olevani bipolaarinen. Eikö tähän mikään auta?! Sitten ihan sattumalta törmäsin netissä Kotkansydämen kirjoituksiin. Itse vastaavan kokeneen, parantuneen. Teksti tuntui heti itselle oikealta, viimeinkin joku joka puhuu asiaa! Juuri tuo teksti on tämä tässä: http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html
Kotkansydän on kirjoittanut kirjan "Pois tuskasta", se löytyy netistäkin kaikille ilmaisena versiona. Rupesin lukemaan tekstejä ja toimimaan kuten kirjoittaja neuvoo, ja siitä alkoi pitkä paranemisprosessini. Otti aikansa ennen kuin pystyin luottamaan siihen mitä olin tekemässä, koska se teki aluksi niin kipeää. Olin tottunut siihen, että jos jokin tekee kipeää, se pitää heti saada pois, loppumaan. Tunsin olevani kuin pahanteossa, kun en yrittänytkään tukahduttaa tuskaa, vaan päin vastoin mennä sitä kohti. Samalla kuitenkin tunsin koko ajan miten edistyn, se tuntui oikealta ja hyvältä, ja se sai jaksamaan. Kävin samalla mielenterveystoimistossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kerran kuussa, parissa. Sen tärkein anti oli siinä, että oli joku jolle puhua näistä asioista ja joku joka aina sanoi, että älä ole niin ankara itsellesi.
Paranemisprosessi oli pitkä ja tuskallinen, mutta ei sen tuskallisempi kuin mitä olin jo kokenut. Tunsin, miten paranemiseen liittyvä tuska oli asioita eteenpäin vievää, helpottavaa. Paranemisen ydin oli sisäisen lapsen tuskan ja paniikin kohtaaminen. Olin täynnä tukahdutettua tuskaa ja vihaa, ja suurin osa tunne-elämästäni tapahtui niin, etten ollut itse siitä lainkaan tietoinen. Minulla ei siis ollut yhteyttä tunteisiini lähes ollenkaan, vaikka en ollutkaan siitä tietoinen, enkä osannut edes epäillä sellaista. Paranemisen perusprosessi oli sellainen, että tuskan tullessa sen sijaan että olisin yrittänyt väistää sitä, esim. ajatellut tai tehnyt jotain kivaa, yrittänyt muuttaa ajatuksia positiiviseksi, tukahduttanut tuskaa lääkkeillä, lähtenyt lenkille tms., annoin sen tulla ja hyväksyin sen. Kieltäydyin lääkityksestä, etten olisi menettänyt tuskaa. Miten olisin silloin löytänyt paranemista vaativat kohdat itsestäni?
Tuska saattoi aluksi kestää tunteja tai päiviä, ja minä vaan hyväksyin hyväksyin hyväksyin. Annoin sen tulla, en koettanut muuttaa mitään. Lopulta se aina katosi, ja sen takaa löytyi se kipeä piste, trauma joka kaipasi parannusta. Päästäkseen käsiksi traumaan oli pakko mennä tuskan läpi, ja se tuska oli sellaista, että usko meinaasi loppua joka kerta. Joskus kun siirryin tuskasta trauman käsittelyvaiheeseen, koin flashbackejä. Sellaisia sekunnin välähdyksiä, joissa muisto tuli pintaan kehon kokemuksina, ja joita on mahdoton kuvailla edes itselleen. Kuin tuntisi uudelleen niin kuin kolmevuotias, kehossa, mielessä. Kerran heräsin yöllä niin läpimärkänä, että jouduin vaihtamaan kaikki vaatteet ja olisin vaihtanut lakanatkin, jos olisin jaksanut. Kaikkein pahiten uskoani itseeni koetteli jakso, jolloin hyvän jakson jälkeen dissosioin melkein kolme päivää. Sen jälkeen koin flashbackejä, joissa selvästi palasin johonkin todella varhaiseen aikaan. Jokaisen tällaisen kokemuksen jälkeen tunsin, miten mieleni oli ehyempi, tasaisempi, rauhallisempi. Tuskan takaa löysin aina uuden palan aitoa itseäni, ja muutuin vahvemmaksi. Dissosiaatiojakso oli yksi käännekohdista, sen jälkeen harteiltani putosi todella iso annos ahdistusta.
Nyt takana on muutama vuosi, enkä olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että elämäni voisi olla tällaista. Että voisin voida näin hyvin. Toki vielä on pitkä matka edessä, mutta olen saanut itselleni elämän.... Usein mietin että tällaistako terveiden ihmisten elämä on? Näin kevyttä, ihan riippumatta siitä mitä vastoinkäymisiä tulee. Tiedän nyt myös, että en olisi voinut tehdä menneisyydessäni mitään toisin. Elämäni meni juuri niin kuin se olisi voinut mennä, ja olen äärettömän kiitollinen, että olen nyt tässä!
Kommentit (13)
ja mua vähän ärsytti kun siinö mainittiin Jumalan apu. Mutta kun en usko Jumalaan enkä todellakaan voi odottaa apua sieltä suunnalta, niin kannattaako kirjaa tilata? Onko kovin Jumalakeskeinen?
Se löytyy Kotkansydämen sivuilta ihan ilmaiseksi.
Ja samoin minua ärsytti Jumala-puheet. Joillekin ihmisille Jumala on tärkeä osa elämää, mutta ilmankin pärjää aivan mainiosti. Ihan samoin minua ärsytti Tommy Hellstenin kirjoissa runsaslukuiset jumalapuheet... Hellsten on kai alunperin koulutukseltaan luterilaisen kirkon teologi. Kotkansydän on kallellaan enemmän zen-tyyppiseen ajatteluun. Tuon asian ei oikeasti kannata antaa häiritä itseään, sen Kotkansydänkin mainitsee useampaan kertaan. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että se tuo menetelmä toimii. Niinkuin Kotkansydän kirjoittaa, se on luonnonlaki, ja allekirjoitan tuon täysin. Eikä Kotkansydän edes puhu eri asiasta kuin esim. Tommy Hellsten. Hänellä vaan on ihan konkreettiset ohjeet että mitä tehdä. Hellsten puhuu liian yleisellä tasolla, että siitä olisi apua tällaisille kuin esim. minä, joilla aito minä oli niin syvälle haudattuna, ettei sitä todellakaan auttanut ohjeet sillä tasolla että arvosta itseäsi. Okei, mutta MITEN?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tavallaan tuon tarpeen josta kirjoitat. Ongelma on se kun on kaksi pientä lasta, niin ei voi vaan heittäytyä tohon prosessiin. Pitää tietyllä tavalla vaan jaksaa. Lisäksi teen vähän töitä (en jaksa kokopäivätyötä) mutta sielläkin pitää olla kasassa. Minun siis pitäisi aina pystyä katkaisemaan ahdistuksen kohtaaminen ollakseni läsnä lapsille jne Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Ehkä sitten myöhemmin elämässä, kun pystyt vähän irroitautumaan. Minulla myös on perhettä, mutta aika hyvä tilanne sikäli, että isovanhemmat ottavat mielellään lapsia jne. Käytännössä se meni kohdallani niin, että kun tunsin että pelkoa rupeaa tulemaan oikein isosta ja jokin asia muhii tullakseen näkyväksi, rupesin heti järjestämään lapsia yökylään. Näin pystyin sitten ottamaan vastaan sen mitä oli tullakseen. Ja lopuksi itkemään rauhassa silmäni punaisiksi. ap
kohdallani auttanut. Tunne-elämäni oli niin lukossa, että terapia käytiin täysin älyn talolla. Terapiassani terapeutti ei oikeastaan lainkaan ohjannut keskustelua, joten puhuin mitä mieleeni tuli ja sillä lailla kuin kuvittelin terapian "kuuluvan" mennä. Rupesin siis muistelemaan jotain asiaa, jonka arvelin olevan merkityksellinen tilanteeni kannalta. Jotain vaikka mikä oli perheessäni ongelmana. Esimerkiksi sitä, että äiti aina uskoutui minulle asioisaan ja jauhoi kerta toisensa jälkeen samoja surullisia tarinoita, ja yritin lohduttaa häntä. Muistellessani asiaa älyni skannasi vaihtoehtoja, mitä ihminen sellaisessa tilanteessa tuntisi. Itse tunsin siinä muistellessani pelkkää hahmotonta ahdistusta. Itkin. Ehkäpä tämä ulospäin näytti toimivalta terapiaistunnolta? Apua siitä ei juuri minulle ollut, joskus tuntui että päinvastoin.
Omaehtoisessa "terapiassani" prosessi lähti käyntiin ikään kuin toisesta päästä. Ensin tulin tietoiseksi siitä, että minulla oli ollut jo tunteja tai alussa päiviä paha olla. Ahdistus oli kasvanut niin suureksi, että huomasin sen itsekin. Minulla oli todella tehokas koneisto, joka koko ajan yritti estää itseäni huomaamasta sitä että voin pahoin. Se oli lapsena ollut tarpeen, koska äiti oli niin rikki, ettei hän olisi kestänyt pahaa oloani, joten opin lopulta piilottamaan sen itseltänikin.
Pahan olon havaittuani, kesti hetken hyväksyä se. Edelleen taistelin vastaan varsinkin alussa, mutta jonkun ajan kuluttua hyväksyminen tapahtui nopeammin. Sitten aloin vaan kestämään pahaa oloa sillä mielellä että se on hyvä. Se tuntuu kauhealta, sietämättömältä, vaikeuttaa arkea, mutta sen pitää vaan antaa tulla ja olla mitä on. Koetin opetella astumaan vähän taaksepäin ja tuntemaan myötätuntoa pahan olon kourissa elävää itseäni kohtaan. Sitten kun sitä oli kestänyt jonkin aikaa (alussa päiviä, sitten tunteja, nyt enää parhaimmillaan minuutteja), löysin "sattumalta" itseni ajattelmasta sitä, kuinka äiti aina uskoutui minulle. Kuulostelin itseäni, mitä tunnen, miltä keho tuntuu. Ja silloin ensimmäistä kertaa päästin tietoisuuteen sen suunnattoman _yksinäisyyden_ tunteen, joka liittyi äidin uskoutumiseen. Sen miltä tuntui olla ihan yksin vastuussa äidistä, kun päässä ei ollut edes konseptia sille että olisi voinut kertoa asiasta jollekin tai pyytää apua. Näin ihan konkreettisen mielikuvan itsestäni istumassa kylmän, loppumattoman avaruuden äärellä vain tähdet seurana. Yksinäisyyden ajatuksen perässä tuli monia muitakin tunteita. Epätoivoa, pelkoa, turvattomuutta. Ja lopuksi surua siitä mitä menetin. Haikeuden tunnetta siitä, minkälaista olisi voinut olla jo olisi tuntunut siltä että äiti pitää huolen minusta eikä toisinpäin. Itkin lohduttomasti menetystäni, silmät punaisiksi ja umpeen turvonneiksi... Ja lopulta sitten olo helpottui, tuli kevyt ja hyvä olo. Sellainen, että olen ollut hyvä itselleni.
Näin se minulla meni, kerta toisensa jälkeen. Ja koko ajan helpommaksi muuttuen. ap
mä teen tätä samaa. Olen päässyt toisena terapiavuotena tähän pisteeseen. Myös mulla eka vuosi meni muistelupohjalta. Ja nyt mennään tunteet edellä.
Mutta joo, tietämättä mitään tästä tyypistä, jonka ohjeiden mukaan tätä teet, niin tunnistan kyllä tuon hyvin saman tapahtuman:
1. selittämätön ahdistus/pelko
2. muisto/ajatus/joku hatara hahmotelma
3. oivallus subjektiivisesta kokemuksesta "totuus minusta", että on ollut yksinäinen, turvaton.
jännää. oikeastaan olen kokenut sen vasta kerran kunnolla, pari vko sitten. Toivottavasti jatkoa on tiedossa.
Kovasti jaksottaista on olo, välillä menee muutaman päivän ihan hyvinkin, sitten tulee viikkojen synkkä jakso. Syksy on aina vaikeaa aikaa jouluun asti, toinen synkkä jakso on helmikuussa. Olen jotenkin oppinut jo sen hyväksymään, että olen kroonisesti masentunut. Oman parisuhteen kiemurat ylläpitävät osaltaan masennustani, mies ei suostu pariterapiaan. Pelkää tulevansa "nokitetuksi" siellä. En usko toipuvani ikinä täysin, varsinkaan kun niin moni ongelmista johtuu parisuhteen selvittämättömistä kiemuroista. Olen uskovainen, ajattelen niin, että vain usko Jeesukseen on pitänyt minut sen verran aisoissa, etten ole tappanut itseäni. Kyllä uskosta apua ja lohtua on ollut, parannusta minulle se ei ole tarjonnut, joillekin kyllä senkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun mua tämä mun mt-häiriö vaivaakin ja vaikeuttaa elämää, ni uskokaa tai älkää, kyllä mä voin nyt hyvänä päivänä sanoa, olevani onnellisessa asemassa.
Mun mielessä suurin osa ihmisistä kulkee sumussa, niinkuin olen itsekin tehnyt. Vasta sairastuminen pakotti harjoittamaan itsetuntemusta, joka taas on johtanut siihen, että huomaa mikä on tärkeää elämässä. Jotenkin pinnalliset asiat ei vaan kiinnosta samassa määrin. Huvittavin esimerkki oli Trendi-lehti mikä on tullut mulle vuosia. Jäänyt lukematta viime aikoina. Nyt yritin lukea, ni ei hyvää päivää mitä schaibaa se oli! Ketä kiinnostaa!
Mut joo, nyt on tosiaan hyvä päivä. Huonona päivänä en varmaan ikinä allekirjoittaisi tätä sairauden armolahjaa :DDD
Saanko kysyä, että kun tällainen muisto tms. vaivaa niin pitäisikö siitä avautua muiston kohteena olevalle henkilölle esim. äidille? Minulle tulee tällainen ahdistava tarve aina kun tilanne on tuo ja sitten ahdistun lisää siitä että ottako asia esiin vai ei. Välillä olen sitten maininnut tällaisista aiheista äidilleni ja vastaus on ollut pari huonoa puolustusta tai marttyyrinä olo "olen minä sitten niin huono äiti". Kun ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Näemme usein koska hän auttaa minua lastenhoidossa mutta välit ovat etäiset eikä hänen kanssaan voi oikeasti keskustella. Mikä neuvoksi, auttaako näiden asioiden pelkästään omassa päässä läpikäyminen ja mites sitten suhde näihin henkilöihin jotka toiminnallaan ovat pahaa oloa luoneet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tämän ketjun tänään, enkä usko että AP on täällä siis vastailemassa. Itse vastaisin tohon kysymykseen, että ei tarvitse ottaa puheeksi. Itsekin haluaisin ja olen yrittänytkin. Mutta äiti ottaa sen vain syyttelynä, eikä voi marttyyrimaisuuttaan yrittäkään käydä niitä juttuja läpi mun parhaakseni, vaan riita niistä tulee aina. Ja onhan se ymmärrettävää. Eikai meistä kukaan haluaisi sellaisia kuulla.
Terapiassa oon ainakin ymmärtänyt, että ne asiat tulee käydä itsensä kanssa läpi, ei niinkään ulkoistaa juttuja muihin ihmisiin ja niiden tekemisiin. Tässähän ei ole kysymys siitä, kuka teki mitä, vaan siitä, miltä se sinusta tuntui. ihminenhän sinäkin olet, ja voit olla herkkä jnejne eikä objektiivinen mielipide välttämättä olisikaan, että äitisi olisi syyllinen.
Mutta sillä ei olekaan väliä. Sinä olet oman elämäsi päähenkilö ja etsit omaa, subjektiivista totuuttasi. Sinun totuuttasi. Miten koit ja tunsit. Koska siinä on kyse sinusta, ei niitä asioita tarvitse käydä läpi välttämättä muiden - edes asianosaisten - kanssa. Vaan itsensä.
Toki jokainen tavallaan mutta minä tein niin että olosuhteiden vuoksi aloin käymään noita ikäviä tilanteita läpi päässäni. Toiset ihmiset kun eivät yleensä rooliaan nähneet koko asiassa, hyvä jos edes muistivat- se tuntui aluksi pahalta mutta tajusin sitten että (ainakin itselläni) nämä asiat olikin määrä käydä läpi itse, yksin.
Pohdiskelen paljon mutta siinäkin tuppaa jäämään "jumiin", jossei saa joskus vaihdettua ajattelutapaa. :) Sitten kun jonkun jutun oivaltaa lopullisesti, tuntuu että onkin aina "tiennyt" sen! Se tuntuu hyvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi auttaa ajankuluessa, mutta JUMALA paransi vuosia kestäneen paniikkitilani hetkessä.En voinut mennä bussiin, en voinut sitä edes ajatella, niin kauhea kauhu minut valtasi.Eräs ilta huokasin Jumalalle että voikun olis joku keino päästä tästä ja silloin tunsin että olin jonkun ympäröimä ja suuri turvallisuuden tunne valtasi minut. Ja sitten autoni hajosi, menin bussipysäkille nostin käteni ja nousin kyytiin, ei mitään kauhua. JUMALA ON .......
luulen että tilaan kirjan.
Kiitos kaunis sinulle :)!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja mua vähän ärsytti kun siinö mainittiin Jumalan apu. Mutta kun en usko Jumalaan enkä todellakaan voi odottaa apua sieltä suunnalta, niin kannattaako kirjaa tilata? Onko kovin Jumalakeskeinen?
Tiedän tavallaan tuon tarpeen josta kirjoitat. Ongelma on se kun on kaksi pientä lasta, niin ei voi vaan heittäytyä tohon prosessiin. Pitää tietyllä tavalla vaan jaksaa. Lisäksi teen vähän töitä (en jaksa kokopäivätyötä) mutta sielläkin pitää olla kasassa.
Minun siis pitäisi aina pystyä katkaisemaan ahdistuksen kohtaaminen ollakseni läsnä lapsille jne
Ymmärrätkö mitä tarkoitan?