Miten sinkku voi olla onnellinen jos ei läheistä perhettäkään, sisaruksia ym

Täydellinen vapaus.

Minä en tule koskaan olemaan onnellinen.

Oma asunto, hyvä terveys. Olen introvertti, viihdyn yksin. Kohtuullinen taloudellinen tilanne, ei tarvitse stressata rahasta.

Mikä kysymys tämä on? Millä tavalla läheiset ihmissuhteet tai parisuhde on edellytys onnellisuudelle?

Harrastukset ja kaikenlainen ajanviete ja työt tekevät elämästäni mielestäni ihan kivaa ja onnellista. En koe että minulta puuttuisi mitään vaikka olenkin ollut koko aikuisikäni sinkku ilman minkäänlaista romanttista kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen.

Se täydellinen vapaus etenkin jos on soppelisti rahaa.

Valitettavasti minulla on vain jälkimmäistä...eilen herätyksestä iltakymmeneen tunnin pätkissä kotona kun piti ajaa kakaroita harrastuksiin/kavereille/yökylään/hakemaan jostain...ai saakeli kun tuli ikävä poikamiesaikoja.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kysymys tämä on? Millä tavalla läheiset ihmissuhteet tai parisuhde on edellytys onnellisuudelle?

Harrastukset ja kaikenlainen ajanviete ja työt tekevät elämästäni mielestäni ihan kivaa ja onnellista. En koe että minulta puuttuisi mitään vaikka olenkin ollut koko aikuisikäni sinkku ilman minkäänlaista romanttista kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen.

Kyllähän läheiset ihmissuhteet ovat kaikissa onnellisuustutkimuksissa yksi tärkeimmistä osallisista onnellisuuden kokemukseen. Ei välttämättä tarkoiteta romanttisia suhteita, vaan ihan ystävyyssuhteita ja/tai perhesuhteita.

Itse ainakin olisin varmasti onnellisempi jos minulla olisi merkityksellisiä kaverisuhteita.

Ehkä just siksi, että ei ole raskaita ja haastavia ihmisiä ympärillä. 

On perhe, mutta maailmassa on paljon nähtävää ja seurana nappisilmä koira.

En ole onnellinen, mutta ei kai ihmisen tarvitse välttämättä olla onnellinen, varsinkaan koko ajan.

Sellaiset ihmiset jotka tarvitsee jatkuvasti kumppanin tai jonkun muun ihmisen läheisyyttä, huomiota, seuraa yms eivät ole sinut itsensä kanssa tai eivät ole joutuneet koskaan ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Olen tätä mieltä siksi, että itse olin sellainen pitkän aikaa. Aina piti olla joku toinen "erityinen ihminen" vierellä, aina piti olla seuraa ja "iso porukka" ympärillä tai muuten tuli todella ahdistava ja epämääräinen yksinäisyyden tunne. Mutta avioeron jälkeen päätin, että voin joko taas etsiä uuden kumppanin ja jatkaa samaa kierrettä tai sitten voin oikeasti oppia tuntemaan itseni ja olemaan omillani. 

Ja nyt jälkikäteen voin rehellisesti sanoa, että olen nyt onnellisempi kuin koskaan silloin kun oli 24/7 ihmisiä ympärillä. Kumppanit tai muutkaan läheiset ei auta pätkääkään jos on huono itsetunto tai muita ongelmia. Jos kumppanilta saamat kehut ja huomio olisi joku tie onneen ja hyvään itsetuntoon niin minun olisi pitänyt sitten olla onnellisempi avioliitossani kuin olen nyt, mutta asia on täysin päinvastoin. Enkä tarkoita tällä sitäkään, että kaikkien pitäisi olla vaikka täydellisiä erakkoja vaan, että onnellisuus ei ole loppujen lopuksi kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä. Onneksi minä ainakin konkreettisesti opin tämän enkä enää koe sitä pakottavaa tarvetta etsiä uutta suhdetta. 

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka tarvitsee jatkuvasti kumppanin tai jonkun muun ihmisen läheisyyttä, huomiota, seuraa yms eivät ole sinut itsensä kanssa tai eivät ole joutuneet koskaan ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Olen tätä mieltä siksi, että itse olin sellainen pitkän aikaa. Aina piti olla joku toinen "erityinen ihminen" vierellä, aina piti olla seuraa ja "iso porukka" ympärillä tai muuten tuli todella ahdistava ja epämääräinen yksinäisyyden tunne. Mutta avioeron jälkeen päätin, että voin joko taas etsiä uuden kumppanin ja jatkaa samaa kierrettä tai sitten voin oikeasti oppia tuntemaan itseni ja olemaan omillani. 

Ja nyt jälkikäteen voin rehellisesti sanoa, että olen nyt onnellisempi kuin koskaan silloin kun oli 24/7 ihmisiä ympärillä. Kumppanit tai muutkaan läheiset ei auta pätkääkään jos on huono itsetunto tai muita ongelmia. Jos kumppanilta saamat kehut ja huomio olisi joku tie onneen ja hyvään itsetuntoon niin minun olisi pitänyt sitten olla onnellisempi avioliitossani kuin olen nyt, mutta asia on täysin päinvastoin. Enkä tarkoita tällä sitäkään, että kaikkien pitäisi olla vaikka täydellisiä erakkoja vaan, että onnellisuus ei ole loppujen lopuksi kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä. Onneksi minä ainakin konkreettisesti opin tämän enkä enää koe sitä pakottavaa tarvetta etsiä uutta suhdetta. 

Mä olin parikymppisenä hyvin itsenäinen, mutta myös yksinäinen. Kolmekymppisenä menin naimisiin, päädyin osaksi isoa kaveriporukkaa sekä mieheni sukua ja vasta silloin tajusin, että olisi pitänyt osata nauttia niistä yksinäisistä vuosista enemmän. Isot ihmisporukat ja piirit aiheuttavat järjettömän paljon täysin ylimääräistä ja turhaa draamaa.

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka tarvitsee jatkuvasti kumppanin tai jonkun muun ihmisen läheisyyttä, huomiota, seuraa yms eivät ole sinut itsensä kanssa tai eivät ole joutuneet koskaan ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Olen tätä mieltä siksi, että itse olin sellainen pitkän aikaa. Aina piti olla joku toinen "erityinen ihminen" vierellä, aina piti olla seuraa ja "iso porukka" ympärillä tai muuten tuli todella ahdistava ja epämääräinen yksinäisyyden tunne. Mutta avioeron jälkeen päätin, että voin joko taas etsiä uuden kumppanin ja jatkaa samaa kierrettä tai sitten voin oikeasti oppia tuntemaan itseni ja olemaan omillani. 

Ja nyt jälkikäteen voin rehellisesti sanoa, että olen nyt onnellisempi kuin koskaan silloin kun oli 24/7 ihmisiä ympärillä. Kumppanit tai muutkaan läheiset ei auta pätkääkään jos on huono itsetunto tai muita ongelmia. Jos kumppanilta saamat kehut ja huomio olisi joku tie onneen ja hyvään itsetuntoon niin minun olisi pitänyt sitten olla onnellisempi avioliitossani kuin olen nyt, mutta asia on täysin päinvastoin. Enkä tarkoita tällä sitäkään, että kaikkien pitäisi olla vaikka täydellisiä erakkoja vaan, että onnellisuus ei ole loppujen lopuksi kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä. Onneksi minä ainakin konkreettisesti opin tämän enkä enää koe sitä pakottavaa tarvetta etsiä uutta suhdetta. 

Epäilen, ettet ole koskaan kokenut yksinäisyyttä. Kyllä se läheinen ihmissuhde, toisen ihmisen läsnäolo on tärkeää. Se ei tarkoita, että on kokoajan joku random siinä, vaan sitä että elämässä on se kontakti olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka tarvitsee jatkuvasti kumppanin tai jonkun muun ihmisen läheisyyttä, huomiota, seuraa yms eivät ole sinut itsensä kanssa tai eivät ole joutuneet koskaan ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Olen tätä mieltä siksi, että itse olin sellainen pitkän aikaa. Aina piti olla joku toinen "erityinen ihminen" vierellä, aina piti olla seuraa ja "iso porukka" ympärillä tai muuten tuli todella ahdistava ja epämääräinen yksinäisyyden tunne. Mutta avioeron jälkeen päätin, että voin joko taas etsiä uuden kumppanin ja jatkaa samaa kierrettä tai sitten voin oikeasti oppia tuntemaan itseni ja olemaan omillani. 

Ja nyt jälkikäteen voin rehellisesti sanoa, että olen nyt onnellisempi kuin koskaan silloin kun oli 24/7 ihmisiä ympärillä. Kumppanit tai muutkaan läheiset ei auta pätkääkään jos on huono itsetunto tai muita ongelmia. Jos kumppanilta saamat kehut ja huomio olisi joku tie onneen ja hyvään itsetuntoon niin minun olisi pitänyt sitten olla onnellisempi avioliitossani kuin olen nyt, mutta asia on täysin päinvastoin. Enkä tarkoita tällä sitäkään, että kaikkien pitäisi olla vaikka täydellisiä erakkoja vaan, että onnellisuus ei ole loppujen lopuksi kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä. Onneksi minä ainakin konkreettisesti opin tämän enkä enää koe sitä pakottavaa tarvetta etsiä uutta suhdetta. 

Epäilen, ettet ole koskaan kokenut yksinäisyyttä. Kyllä se läheinen ihmissuhde, toisen ihmisen läsnäolo on tärkeää. Se ei tarkoita, että on kokoajan joku random siinä, vaan sitä että elämässä on se kontakti olemassa.

Pointtini olikin se, että on eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen. Se että on sinkku ja "näennäisesti yksin" ei tarkoita automaattisesti että elämä olisi jotenkin huonompaa kuin vaikka avioliitossa olevilla. Ihmisiä pelotellaan mielestäni ihan liikaa sillä mielikuvalla, että sinkkujen elämä on säälittävää, yksinäistä yms kun taas vaikka avioliitto on täydellistä onnea. Kuten jo aiemmin selitin, elämäni oli ennen todella ihmiskeskeistä, koska en ikinä ollut oppinut olemaan itsekseni. Nyt olen opetellut tätä itsekseen oloa vuosien ajan, ja olen onnellinen kun olen saanut huomata ja oppia että pärjään vallan mainiosta itsekseni. Hirveä määrä turhaa painetta ja draamaa on pudonnut pois harteiltani. 

Mutta lisään vielä tuohon edelliseen, että en tietenkään voi puhua jokaisen ihmisen puolesta. Esim jos on joku joka ei ole koskaan seurustellut, mutta haluaisi, voi kokea että oma elämä paranisi jos olisi suhteessa. Sitten taas on toiset ääripäät, kuten minä, joka ei ikinä ollut yksin koko elämänsä aikana ja nyt taas nauttii siitä kun on oikeasti oppinut olemaan itsekseen ja huomannut, että se minun oma itsevarmuus ja itsenäisyys on ollut paljon suurempi onnen lähde kuin toiset ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset jotka tarvitsee jatkuvasti kumppanin tai jonkun muun ihmisen läheisyyttä, huomiota, seuraa yms eivät ole sinut itsensä kanssa tai eivät ole joutuneet koskaan ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Olen tätä mieltä siksi, että itse olin sellainen pitkän aikaa. Aina piti olla joku toinen "erityinen ihminen" vierellä, aina piti olla seuraa ja "iso porukka" ympärillä tai muuten tuli todella ahdistava ja epämääräinen yksinäisyyden tunne. Mutta avioeron jälkeen päätin, että voin joko taas etsiä uuden kumppanin ja jatkaa samaa kierrettä tai sitten voin oikeasti oppia tuntemaan itseni ja olemaan omillani. 

Ja nyt jälkikäteen voin rehellisesti sanoa, että olen nyt onnellisempi kuin koskaan silloin kun oli 24/7 ihmisiä ympärillä. Kumppanit tai muutkaan läheiset ei auta pätkääkään jos on huono itsetunto tai muita ongelmia. Jos kumppanilta saamat kehut ja huomio olisi joku tie onneen ja hyvään itsetuntoon niin minun olisi pitänyt sitten olla onnellisempi avioliitossani kuin olen nyt, mutta asia on täysin päinvastoin. Enkä tarkoita tällä sitäkään, että kaikkien pitäisi olla vaikka täydellisiä erakkoja vaan, että onnellisuus ei ole loppujen lopuksi kenestäkään muusta kiinni kuin itsestä. Onneksi minä ainakin konkreettisesti opin tämän enkä enää koe sitä pakottavaa tarvetta etsiä uutta suhdetta. 

Epäilen, ettet ole koskaan kokenut yksinäisyyttä. Kyllä se läheinen ihmissuhde, toisen ihmisen läsnäolo on tärkeää. Se ei tarkoita, että on kokoajan joku random siinä, vaan sitä että elämässä on se kontakti olemassa.

Pointtini olikin se, että on eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen. Se että on sinkku ja "näennäisesti yksin" ei tarkoita automaattisesti että elämä olisi jotenkin huonompaa kuin vaikka avioliitossa olevilla. Ihmisiä pelotellaan mielestäni ihan liikaa sillä mielikuvalla, että sinkkujen elämä on säälittävää, yksinäistä yms kun taas vaikka avioliitto on täydellistä onnea. Kuten jo aiemmin selitin, elämäni oli ennen todella ihmiskeskeistä, koska en ikinä ollut oppinut olemaan itsekseni. Nyt olen opetellut tätä itsekseen oloa vuosien ajan, ja olen onnellinen kun olen saanut huomata ja oppia että pärjään vallan mainiosta itsekseni. Hirveä määrä turhaa painetta ja draamaa on pudonnut pois harteiltani. 

Okei, käsitin väärin. Esimerkiksi lause "Kumppanit tai muutkaan läheiset ei auta pätkääkään jos on huono itsetunto tai muita ongelmia. " kolahti siinä mielessä kun olen niin pohjattoman yksinäinen, että joku läheinen jonka kanssa olisi se yhteys, olisi todellakin auttanut, taittanut sen äärettömän surun, pyöristänyt kulmia.

Vierailija kirjoitti:

Täydellinen vapaus.

Tämä! Voi olla ja mennä miten haluaa eikä tarvitse huolehtia kenestäkään.