Lue keskustelun säännöt.
Voimistuuko introverttius iän myötä?
28.07.2021 |
Vanhemmiten tuntuu, että muiden ihmisten kohtaaminen kuormittaa yhä enemmän ja tarvitsisi kalenteriin tyhjiä viikkoja ilman mitään menoja.
En jaksa enää tavata ystäviäkään kuin silloin tällöin. Tapaamisen jälkeen täytyy olla useita tyhjiä päiviä. Samoin pakolliset menot kuten lääkärikäynnit ahdistavat. Viihdyn yksin, luen, katson elokuvia, puuhailen kotona tai käyn luonnossa kävelyllä.
Kuulostaako tutulta? Nuorempana en tarvinnut näin paljon yksinoloa ja akkujen lataamista. Eräiltä korona-aikana oli ihanaa ja tuntuu siltä, että koronan aikakin on voimistunut näitä piirteitä.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itsellä käynyt enemmän niin että muiden seura ahdistaa vähemmän kuin ennen,, mutta siitä huolimatta haluan olla yksin enemmän ja panostaa omiin harrastuksiini :D
Ei ole enää sellaista sosiaalista painetta haalia ympärilleen mahdollisimman paljon kavereita. Riittää muutama vain .
Hyvä, no sitten en ole tulossa hulluksi. Tavallaan tuntuu pahalta, kaipaan ystäviä ja tärkeitä ihmisiä, mutten sitten tosipaikan tullen jaksa tavata.
Pystyisiköhän sitä siedättää itseään, ettei erakoidu kokonaan? Ap
Vierailija kirjoitti:
No itsellä käynyt enemmän niin että muiden seura ahdistaa vähemmän kuin ennen,, mutta siitä huolimatta haluan olla yksin enemmän ja panostaa omiin harrastuksiini :D
Ei ole enää sellaista sosiaalista painetta haalia ympärilleen mahdollisimman paljon kavereita. Riittää muutama vain .
Sama täällä. Uskon tuon sosiaalisen ahdistuksen vähenemisen olevan suorassa yhteydessä siihen, että enää ei ole samanlaisia kaveri- ja sosiaalisuuspaineita kuin nuorempana. Tällöin ihmisten seurassa oleminen on vapautuneempaa ja luontevampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, no sitten en ole tulossa hulluksi. Tavallaan tuntuu pahalta, kaipaan ystäviä ja tärkeitä ihmisiä, mutten sitten tosipaikan tullen jaksa tavata.
Pystyisiköhän sitä siedättää itseään, ettei erakoidu kokonaan? Ap
Kannattaa siedättää, mikäli ei halua täysin polttaa siltoja .
Minusta tulee varmaan lähiaikoina täysin erakko. Olen ollut vuoden saikulla ja ihmisten tapaamisesta on tullut äärimmäisen vaivalloista ja jopa ahdistavaa. Ajattelinkin irtisanoutua töistä, kun en enää millään jaksaisi uusia ihmiskontakteja, kun en jaksa vanhoja ja tuttujakaan. Olen päivähoidossa töissä eikä ihmisiä pysty silloin välttelemään. Introverttiys on selkeästi vahvistunut, kun ikää on tullut lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kyllä käynyt päinvastoin. Sosiaalisten tilanteiden jälkeen tulee sama ahdistus kuin ennenkin, mutta nykyisin toivun siitä nopeammin kuin nuorempana. Eli pyrin aloittamaan sen omasta rauhasta nauttimisen mahdollisimman pian sen jälkeen kun sosiaalinen tilanne on ohi.
Lapsena/ nuorena se oli kamalaa kun ei saanut olla yksin, heti luulivat että on jotain vikaa ja yrittivät pakottaa ihmisten pariin. Onneksi vanhempana ei ole sellaista "pakkoa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa niin tutulta. Ja se on ihanaa, että nyt "vanhana" eli viisikymppisenä saa olla ihan niin erakko kuin haluaa. Ei ole enää pakkoa tai paineita mihinkään.
Itselläni on käynyt kyllä päinvastoin, mutta olen vanhempana valikoivampi seuran suhteen, koska tietoa ihmissuhteiden myrkyllisyydestä on jo enemmän. Aikuisena arvostan hyviä ihmissuhteita todella korkealle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on introverttiuudessa varmaan paha justiin siinä kun elämä on tavallan vähän niinkuin että ns rapatessa roiskuu ja hemmetin moista eri värien sävyttäämää sielllä sun tällä tohinaa mutta jos vetäytyy niin aikuisen kontrolliin hallintaaan ja vastuuseeen ja tällaisiin kysymyksiiin niin maailma tieetysti kapenee varmasti kun panttaaa tavallaan omassa maailmassaan sitä elämännäköisyyttä ilman vuorovaikutteisuuutta one hole tavallaan yksi reikä minnne putataan.
Introvertit sopii olla keskenään, ei tartte puhua kokoajan ja voi olla omissa oloissaan kahdestaan.
m
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, no sitten en ole tulossa hulluksi. Tavallaan tuntuu pahalta, kaipaan ystäviä ja tärkeitä ihmisiä, mutten sitten tosipaikan tullen jaksa tavata.
Pystyisiköhän sitä siedättää itseään, ettei erakoidu kokonaan? Ap
Kannattaa siedättää, mikäli ei halua täysin polttaa siltoja .
Mä olen vetäytyneisyydelläni "polttanut sillat" luontevasti niihin ihmisiin, jotka eivät intoverttiyttä(ni) siedä. Sen sijaan ne aidosti tärkeät ihmiset ymmärtävät olevansa minulle tärkeitä, vaikkei se näy ahkerina näkemiskutsuina tai puheluina. Hyvin tässä kävi.
Sama täällä. Kyllä sitä omaa aikaa tarvitsi nuorempanakin, mutta silloin sitä meni enemmän porukan mukana ja yritti olla "niinku muutkin".
Nyt vähän vanhempana (ikää "vasta" 32) oon tajunnut omat rajat ja sen, että on ihan ok olla myös pitempiäkin aikoja itsekseen eikä sitä tarvi mitenkään hävetä. Tarkoitan siis sitä, että esim. lomalla ei oo tehnyt miljoonaa eri asiaa ja nähnyt kaikkia tyyppejä ja käynyt siellä sun täällä (ja tää pitää kertoa muille ja jakaa someen). Vaan voi ihan ylpeänä olla siitä, että on osannut rentoutua ja olla rauhassa kotona tekemässä niitä itselle kivoja asioita.
Oon myös alkanut sopimaan tapaamisia enemmän omilla ehdoilla eli en lähde mukaan mihinkään stressaaviin aikataulutuksiin (kun ne uuvuttaa itseä tosi paljon): yhtä kaveria en oo nähnyt koko kesänä sen takia, kun hänellä on niin paljon menoja koko ajan, että näkemisehdotukset on ollu tyyliin "tänään ei ois illalla muuta kun peruuntui joku meno" tai "tällä viikolla sopis alustavasti ke päivällä, mutta pitää aikanaan lähteä sinne ja tänne". Kun taas ite haluaisin nähdä sillain ihan rennosti, ilman mitään sen suurempia aikataulutuksia. Aikataulutus tekee näkemisestä siis jotenkin semmosta tosi intensiivistä, niin se käy itelle jotenki raskaaksi. Asutaan siis eri paikkakunnilla, niin ihan extempore ei pysty näkemäänkään, ja kaveri ollut koko kesän lomalla eli vapaapäivien puutteesta ei oo kyse :D Tää koronatilanne toki vaikeuttanut näkemistä myös, kun tarkoitus ulkona vaan nähdä jossain.
Nojoo, olipa tämmöstä epämääräistä tajunnanvirtaa tämä viesti näemmä. Mutta pointtina kuitenkin se, että kyllä itellä kans iän myötä introverttiys vahvistunut, mutta ei haittaa :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, no sitten en ole tulossa hulluksi. Tavallaan tuntuu pahalta, kaipaan ystäviä ja tärkeitä ihmisiä, mutten sitten tosipaikan tullen jaksa tavata.
Pystyisiköhän sitä siedättää itseään, ettei erakoidu kokonaan? Ap
Kannattaa siedättää, mikäli ei halua täysin polttaa siltoja .
Mä olen vetäytyneisyydelläni "polttanut sillat" luontevasti niihin ihmisiin, jotka eivät intoverttiyttä(ni) siedä. Sen sijaan ne aidosti tärkeät ihmiset ymmärtävät olevansa minulle tärkeitä, vaikkei se näy ahkerina näkemiskutsuina tai puheluina. Hyvin tässä kävi.
Sama mulla. Pikkuhiljaa karsiutunut ne ihmiset elämästä, jotka jotenkin yrittää muuttaa mua tai omaa persoonaa. Esim. yks entinen ystävä kommentoi kerran, että "tuo ei oo normaalia", kun halusin olla yksin vastoinkäymisen kohdatessa. Itselle siis paras tapa käsitellä vaikeita asioita on olla aluksi ihan itsekseen, ja vasta sen jälkeen voin purkaa asiaa muille. Mutta se ei tälle ex-ystävälle siis sopinut.
Tää samainen ystävä myös tykkäs huonoa, kun en halunnut puhua puhelimessa. Vaikka olin useampaan kertaan sanonut, etten puhu kenenkään kanssa puhelimessa: meillä ei siis esim. vanhempienkaan kanssa soitella, vaan laitetaan viestejä, niin jotenkin tohon soitteluun ei oo ite ikinä oppinut. Mutta tääkin oli väärin ja olin huono ystävä
Mutta ihan syystä siis entinen ystävä, paljon parempi olla itsellä, kun ei jatkuvasti stressaa sitä, mitä taas on tehnyt toisen mielestä väärin.
Joo, pidän yhteyttä vaan lähinnä viestitellen, se ei rasita niin paljoa. Paitsi kun joku alkaa kinuamaan että pitäisi nähdä, sitten iskee stressi ja ahdistus.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena/ nuorena se oli kamalaa kun ei saanut olla yksin, heti luulivat että on jotain vikaa ja yrittivät pakottaa ihmisten pariin. Onneksi vanhempana ei ole sellaista "pakkoa"
Sama oli mulla. Piti käydä koulupsykologilla, kuraattorilla, lääkärillä ja lapsipsykiatrian poliklinikalla, niin ja neurologisellakin. Vain koska olin välitunnit yksin. Sosiaalisuus oli pakko.
Kyllä! Voisin erakoitua lähes täysin koska viihdyn itsekseni niin mainiosti. Tämä lisääntynyt koko ajan iän myötä.
Noin se menee kuin kuvailet. Ja ihan hyvä niin.