Useamman lapsen äidit!

omalla tavallaan mulle maailman rakkain. JOkainen on oma yksilönsä ja jokaista rakastan hurjasti, mutta eri tavalla kuin toisia. Ei tasa-arvo ole sitä, että kohdellaan lapsia aina tismalleen samalla tavalla, vaan että jokaista kohdellaan omana itsenään, ainutlaatuisena yksilönä. Se on tosin välillä vaikeaa, kun suurin osa ajasta menee ihan tämän huushollin koossa pitämiseen...

Esikoiseni on mulle aina ollut älyttömän tärkeä ja rakas, ja todella viihdyn hänen kanssaan ja tykkään touhuta hänen kanssaan. Tämä kuopuskin on toki aina ollut toivottu ja rakastettu lapsi, itse nimenomaan halusin tytölleni sisaruksen (jotka mun mielestä on suuri rikkaus) ja olinkin tosi onnellinen, kun sitten lopulta tämä nuorempi ilmoitti tulostaan. Mutta sitten raskausaikana tuli tosi usein mietittyä ja pelättyäkin sitä, osaanko rakastaa toista lastani samalla lailla, jaksanko jakaa aikaani ja energiaani molemmille, ja jääkö tyttäreni vauvan "varjoon".



Nyt kun pikkuveli on "jo" 4kk vanha, olen huomannut, että molempia rakastan ihan yhtä lailla, eikä kumpikaan ole toistaiseksi ainakaan joutunut jäämään mitenkään toisen varjoon, päinvastoin. Tyttö rakastaa touhuta veljen kanssa, oli jo raskausaikana todella innoissaan tulevasta vauvasta ja odotti aivan malttamattomana vauvan syntymää. Veljen synnyttyä tyttö julisti ensimmäiset 3 viikkoa jokaiselle vastaantulijalle, että meillepä on syntynyt vauva, ja minäpäs olenkin nyt ISOsisko :D Juuri tätä sisarusrakkautta toivoinkin lasteni saavan kokea, ja se todella tuntuu hyvältä ja lämmittää sydäntä. Esikoiseni teki minusta äidin, ja on siksi mulle aivan erityinen ja erityisen lapsi. Kuopus teki esikoisesta isosiskon ja toi taloon sisarusrakkauden, ja on puolestaan siksi erityinen ja erityisen rakas lapsi.

Mutta kun toinen syntyi ja oli koliikkivauva, olin todella loukkaantunut hänen puolestaan, kun kaikki edelleen hyysäsivät suvun ensimmäista lastenlasta eli esikoistani (joka oli parhaassa iässä 1v3kk :)) Mutta koin siis todella epäreiluksi, ettei kukaan huomioinut sitä huutavaa koliikkivauvaa, tuntui, että olin ainoa, joka rakasti sitä vauvaa :)



Ajan mittaan tilanne toki rauhoittui ja molempia rakastettiin yhtä lailla, tosin omaa aikaa molemmat saivat varmaan liian vähän.



Sitten vuosien odotuksen jälkeen kun sain kuopuksen, hän on mulle tavallaan "rakkain." Tekee pahaa sanoa niin ja tunnen siitä syyllisyyttä, mutta toisaalta ymmärrän itseäni ja sitä, että kun olin ollut jotakin vailla ilman kuopusta, niin hänestä tuli todella tärkeä. Tottakai isommatkin lapset ovat tosi rakkaita, mutta joskus huomaan, että enemmän täytyisi heitäkin huomioida, vaikka ovatkin jo isoja.

Ja kaikkia koitan kohdella tasavertasesti.

En vertaile lapsiani ja aina on lapsi ollut haluttu, tuntunut että rakkauden tunne lisääntyy ei niinkään jakaannu.



Minullakin on asioita joita en halua tehdä virheinä joita koin lapsena äidiltä. Toivottavasti lapseni ei kärsi jostain muusta puolesta minussa! :(

Oma äiti ei antanut aikaa, ei koskaan leikkinyt tai muuta. Itse pihistän aikaa kotihommista kuin lasten kanssa puuhaamisesta. Pieni heltki tarttee aina löytää ensin lapsien kanssa, kotityöt pystyy odottamaan. Ei ne pety jos et ole aina pätemässä.



Mutta lapset tykkää kun vanhemmat leikkii! Kokeilkaa!

Mutta mun tapauksessa kävi niin, että en osannut nauttia toisesta raskaudesta, koska väsyin täysin enkä saanut nukuttua. Ehkä ensin siis meni unet ja sitten väsyin niin, etten jaksanut päivisin paljoakaan. Tein esim. lähtöä kavereille kuukausikaupalla enkä vaan saanut lähdettyä. Päivittäiset puistokäynnit sain hoidettua esikoisen kanssa ja se merkitsikin paljon itselleni.



Kun kakkonen syntyi, niin oli kauheaa huomata, että olin aivan loppu ja huusin naama punaisena esikoiselle. Esikoinen oli "vaikea", eikä mun väsymys riittänyt järkevästi käsitellä asiaa. Hakeuduin lääkäriin ja sain mielialalääkkeet leivään masennukseen ja nukahtamislääkkeet unettomuuteen. Se oli mulle aivan riemuvoitto, kun sain syyn olemukselleni.



Mutta vaikka kakkonen valvotti pitkään ja kesti oikeasti vuosi toipua univeloista, niin tokan luonne on sellainen, että rehellisesti sanottuna olen läheisempi kakkosen kanssa. Esikoista on vaikeampi sulattaa monesti (toisaalta onkin erityislapsi, vaikkakin lievästi).



Tosiaan voi käydä niinkin, että kakkonen on itelleen läheisempi. Enemmän kiinnittäisin huomiota siihen, ettet unohda esikoista vauvan kanssa! Fiiliksistä huomimatta minä olen koittanut ottaa esikoisen aina huomioon ja näyttää, että on saman arvoinen kuin pienempi. Yhtä rakkaita ovat oikeasti ja aidosti molemmat, mutta luonteiden takia tulen toisen kanssa paremmin toimeen.

(Tämä palsta on kyllä melkoisen hyvä purkautumiskanava... En ole ikinä kertonut näistä tunteistani kenellekään.)



Esikoinen oli ainokaisena ollessaan niin käsittämättömän rakas ja tärkeä minulle, että minun oli vaikea kuvitella pystyväni rakastamaan ketään toista niin paljon. Toinen raskauteni oli vieläpä "yllätys" -iloinen sellainen, mutta oli myös tunne siitä, että tämä tulee liian pian. Esikoinen oli vasta 9kk kun raskauduin. Koin, etten ollut vielä henkisesti valmis rakastamaan toista lasta. Toivoin sydämeni pohjasta, että lapsen syntymä poistaisi tällaiset epäilyt.



Esikoiseen rakastuin täydestä sydämestäni välittömästi hänen synnyttyään. Toisen kohdalla ei käynyt niin. Kamala sanoa näin, mutta olin pettynyt siihenkin, että toinen lapseni oli samaa sukupuolta esikoisen kanssa; nyt esikoiseltani ikäänkuin vietiin sekin erityisasema, että hän olisi ainoa tyttäreni - sen lisäksi että hän ei enää ollut ainoa lapseni. Minulle olisi ollut helpompaa se, että minulla olisi ollut tytär ja poika. Tunteiden erilaisuus olisi tavallaan selittynyt helpommin sillä (tyyliin äiti rakastaa tytärtään ja poikaansa eri tavoin).



Nuorempi tyttäreni herätti alussa minussa lähinnä vain voimakasta suojeluvaistoa ja hoidin häntä tietysti lämmöllä ja hellyydellä alusta asti. Koin rankkaa syyllisyyttä tunteistani, sillä en rakastanut vauvaa niinkuin esikoistytärtäni! En kokenut pakahduttavia tunteita häntä kohtaan. Rakkautta kyllä, mutta en lähestulkoonkaan yhtä voimakasta. Kauhistuin esimerkiksi sitä kun tajusin, että jos minun pitäisi valita kahdesta lapsestani toinen, joka jää eloon, valinta ei olisi minulle lainkaan vaikea :(



Kaiken lisäksi toinen tyttäreni ei ollut yhtä "hurmaava" vauva kuin ensimmäiseni. Myöskään muut ihmiset eivät ihastelleet häntä samoin kuin esikoista. Minusta tuntui vauvan puolesta sanomattoman pahalta se, että hän jäi kaikessa esikoisen varjoon (myös äidin sydämessä).



Tuntuu hassulta muistella näitä vaikeita tunteita (jotka aiheuttivat minulle oikeasti itkua ja tuskaa tuolloin), sillä ne ovat todellakin historiaa! Ei ole epäilystäkään tänä päivänä, etten rakastaisi ihania pikku tyttösiäni täsmälleen yhtä paljon. Lapseni ovat nyt 3,5 ja 2v, molemmat hurmaavia omia persooniaan. Pieni kuopukseni raivasi tietään pikkuhiljaa sydämeeni ja rakastan häntä aivan mielettömästi - välillä jopa tuntuu, että hän on minulle tärkeämpi ja rakkaampi kuin esikoinen (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, molemmat ovat yhtä tärkeitä).



Olen analysoinut asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että alkuvaikeuksiin tunteiden syntymiseen kuopusta kohtaan vaikuttivat seuraavat asiat:

- Esikoinen teki minusta äidin. Ei ole mahdollistakaan kokea samanlaista hurmoita toisen lapsen synnyttyä, sillä äitiyden tunteen syntyminen on jo kertaalleen koettu.

- Esikoista oli toivottu ja odotettu pitkään, hän oli toiveiden täyttymys. Kuopus tuli yllätyksenä ja hän tuli ikäänkuin minun ja rakkaan esikoiseni väliin, liian pian. Olin puolustusasemissa esikoisen vuoksi.

- Ensimmäinen lapseni tuntui tärkeämmältä ja rakkammaalta jonkin aikaa toisen lapsen synnyttyä myös siitä luonnollisesta syystä, että minulla oli olemassa jo historiaa hänen kanssaan, yhteistä elettyä elämää. En vielä tuntenut vauvaa, minulla ei ollut samanlaista kontaktia ja tunnesidettä häneen vielä - eikä tietenkään voinutkaan olla, vaan se kehittyi ajan kanssa.



Te toista odottavat, älkää pelästykö tunteitanne, joita saattaa ilmetä vielä vauvan synnyttyäkin. Toinen lapsenne tulee olemaan teille ihan yhtä rakas kuin esikoinen. Joku sanoikin hyvin jo aiemmassa kirjoituksessa, että rakkautta ei tarvitse jakaa, se lisääntyy. Rakastuminen toiseen lapseen ei ehkä tapahdu hetkessä - rakkaus ei ehkä voi olla heti niin suurta, kuin se rakkaus, mikä on kasvanut ajan saatossa (jo kenties vuosia) eskoista kohtaan.



Tulipas vuodatus :) Hyvää yötä!