Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako saada dissosiaatiodiagnoosi vai voiko tämän kanssa pärjäillä?
11.07.2021 |
Olen nelikymppinen nainen ja pitkän itsetutkiskelun tiedon lukemisen jälkeen ymmärrän, että en ole masentunut, tai epävakaa vaan kärsin dissosiaatiohäiriöstä; jo lapsesta ja nuoresta saakka. Taustalla pahat ongelmat lapsuudenperheessä.
Saako vertaistukea tästä: kannattaako minun hakeutua terapiaan (jonne on ilmeisesti hankala päästäkin, ja olen aiemmin useamman vuoden käynyt, mutta terapeutti ei tuonut esille dissoa, joten kaikki terapeutit eivät sitä kai tunnistakaan) vai jatkanko itsehoitoa?
Ajoittain tuntuu etten pärjää, mutta suurimman osan ajasta koen, että meneehän tämä näinkin, kun vain tunnistan triggeröivät tilanteet ja opettelen hoivaamaan sisäistä lastani.
Kohtalotovereita?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Itseäkin kiinnostaisi.
Kuinka sä pärjäät elämässä ja arjessa?
Työelämässä on tehokas ja pystyvä. Kukaan ei koskaan arvaisi mitä kuoreni sisällä on.
Syömishäiriöni on aktivoitunut nuoruudesta ja se mietityttää nyt paljon. Minulla on lapsia jotka ovat ihana asia mutta samalla pelkään traumatisoivani heitä vaikka teen asiat päinvastoin kuin omat vanhempani (kerron rakastavani, halaan, vietän paljon aikaa heidän kanssaan yms.)
Mieskin löytyy. Hän ei täysin ymmärrä sairauttani mutta yrittää tukea.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeastaan et voi diagnosoida tuota itse itsellesi.. kaikki ihmiset dissosioivat, se on yksi defenssimekanismeista. Mutta voit toki lukea aiheesta ja tutkiskella. Terapia on rankkaa etenkin jos oikeasti sinulla on tuo, ei välttämättä tarpeen jos elämäsi sujuu eikä ole täynnä tuskaa tai pahoja dissosiaatio-oireita kuten muistin ja persoonan ongelmat. Luettavaa esim ”Trauma ja dissosiaatio”, se on terapian tukena käytettävä itseopiskelukirja.
Jatkan... lievinä muotoina kaikilla ihmisillä on joitain mt ongelmien oireita. Dissosiaatiohäiriö (jos siitä tosiaan puhut) on todella raju ja armoton tila. Olen itse ollut kuntoutuksessa siitä 10 vuotta, ja vaikka tuska ja kaikki muu on vähentynyt, olen edelleen työkyvytön. Että näitä kannattaa aina suhteuttaa.
...kun yrittää diagnosoida itselleen tai muille mitä tahansa.
Tässä kohtalotoveri. Mulla väkivaltainen narsistivanhempi, lapsuus kamala. En saa terapiaa koska kaikki yritykseni tyssäsi aina siihen että ei ole masennusta. Saan niistä masennustesteistä 0p. Sitten en pääse ”jatkoon”.
Mutta! Olen löytänyt valtavasti kaikkea mikä auttaa ja niinpä en enää yritä saada diagnoosia, vaikka disso-häiriöitä välillä on.
Mua on auttanut kundaliinijooga, meditointi, rosenterapia, ja kaksi tärkeää kirjaa:
Joe Dispenza:placebo
Susanna Purra: kadotettu yhteys
Sä voit parantaa itse itseäsi hyvin pitkälle, ehkä jopa kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä tuon aiemman kirjoittajan kanssa, että et voi itse diagnosoida itseäsi. Disso on vaikea diagnosoida asiaan perehtyneelle ammattilaisellekin. Dissoa useasti alidiagnosoidaan, mutta voi olla myös, että saa turhaan dissodiagnoosin niin kun minä sain. Minulla oli hetkellinen elämäntapahtumaan liittyvä mielenterveyden horjumisen episodi elämässäni. Jos olisin sinä niin menisin asiaan perehtyneen psykiatrin tai terapeutin pakeille. Traumakeskukselta löytyy näitä ihan googlaamalla. Itsediagnosointi on loputon suo eikä välttämättä tuo elämään mitään muuta kuin pakkoajatuksia asiasta.
Ei kannata ottaa diagnoosia. Jää vaan merkintä kantaan ja et saa mitään työpaikkaa julkiselta (siellä pitää olla terveystodistus johon kirjataan kaikki oleellinen kannasta).
Voit hoitaa itse itseäsi. Terapiaa ei saa ellei ole paha masennus.
Myös saman kokenut olen ja en saa terapiaa kun olen työssä reipas ja jaksava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäkin kiinnostaisi.
Kuinka sä pärjäät elämässä ja arjessa?Työelämässä on tehokas ja pystyvä. Kukaan ei koskaan arvaisi mitä kuoreni sisällä on.
Syömishäiriöni on aktivoitunut nuoruudesta ja se mietityttää nyt paljon. Minulla on lapsia jotka ovat ihana asia mutta samalla pelkään traumatisoivani heitä vaikka teen asiat päinvastoin kuin omat vanhempani (kerron rakastavani, halaan, vietän paljon aikaa heidän kanssaan yms.)
Mieskin löytyy. Hän ei täysin ymmärrä sairauttani mutta yrittää tukea.
Ap
Siis olet itse diagnosoinut sairautesi? Mitä sä tekisit virallisella diagnoosilla? Mene asiantuntijalle, jos sitä diagnoosia kaipaat.
Mä pääsin oikeanlaiseen hoitoon (traumaterapia), kun disso diagnosoitiin. Sitä ennen kokeiltiin valtava määrä eri lääkkeitä tuloksetta ja kognitiivista psykoterapiaa, joka kohti vain uudelleentraumatisoitumiseen. Joten mielestäni on tärkeä saada oikea diagnoosi, jotta saa oikeanlaista hoitoa. Mikäli todella kärsii dissosiaatiohäiriöstä, on sen parantaminen itsehoidolla todella vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asia kannattaa lempeästi hyväksyä ja opetella keinot joilla elämä pysyy raiteilla ja oireita helpotettua. Älä hullu ota diagnoosia, saat pakkolääkkeet jotka sotkee aivokemian. Siskoni otti ssri lääkkeet synnytysmasennukseen ja syö niitä yhä 15v jälkeenkin…
Vierailija kirjoitti:
Tässä kohtalotoveri. Mulla väkivaltainen narsistivanhempi, lapsuus kamala. En saa terapiaa koska kaikki yritykseni tyssäsi aina siihen että ei ole masennusta. Saan niistä masennustesteistä 0p. Sitten en pääse ”jatkoon”.
Mutta! Olen löytänyt valtavasti kaikkea mikä auttaa ja niinpä en enää yritä saada diagnoosia, vaikka disso-häiriöitä välillä on.
Mua on auttanut kundaliinijooga, meditointi, rosenterapia, ja kaksi tärkeää kirjaa:
Joe Dispenza:placebo
Susanna Purra: kadotettu yhteysSä voit parantaa itse itseäsi hyvin pitkälle, ehkä jopa kokonaan.
Ei ole minullakaan ikinä diagnosoitu masennusta, eikä se ole ollut este terapiaan pääsylle. Tosin ahdistuneisuus-, paniikkihäiriö ja dissosiaatiohäiriö on. Sen kuin etsit itsellesi sopivan terapeutin ja aloitat terapian. Minä olen käynyt 12 vuotta trauma/psykodynaamisessa terapiassa, joista 3 vuotta kelan tukemassa terapiassa. Traumojen purku ja työstäminen ei mielestäni voi onnistua itsenäisesti ilman ammattiapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
asia kannattaa lempeästi hyväksyä ja opetella keinot joilla elämä pysyy raiteilla ja oireita helpotettua. Älä hullu ota diagnoosia, saat pakkolääkkeet jotka sotkee aivokemian. Siskoni otti ssri lääkkeet synnytysmasennukseen ja syö niitä yhä 15v jälkeenkin…
Ei ketään pakoteta syömään lääkkeitä. Monet terapeutit ovat myös aika lääkevastaisia.
Mitä jos kertoisit millä perusteella ajattelet itselläsi olevan dissosiaatiohäiriön? Millä oireilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menetätkö aikaa? Teetkö öisin jotain päiväitsellesi hyvin erilaista (tyyliin syöt tauotta sapuskaa, vuoroin makeaa, vuoroin suolaista tai harrastat erikoista ja jopa vaarallista seksiä)? Löydätkö itsesi jostain tietämättä miten sinne jouduit? jne. Jos dissosiaatio on todella vakavalla tasolla, kannattaa heti hakea hoitoa. Toki lieviinkin oireisiin kannattaa hakea.
Mua on auttanut tosi paljon did-tubettajat, esim. Multiplicity and me, Bobo & Co, Acrylic & Aether, Entropy system. Olen kerännyt maadoitusesineitä, minulla on eräs niistä aina mukanani, mindfullness auttaa minua hyvin paljon jne.
Paras apu minulle on ollut työntää toksiset ihmissuhteet pois elämästäni. En vaadi keltään mitään paapomista, en ole edes koskaan kertonut juuri tästä sairaudesta muille (masennuksesta ja ahdistuksesta olen yrittänyt puhua mutta ihmiset eivät erota sitä "perusmasennuksesta" jota kaikki kokevat). Mutta tiettyjen ihmisten läsnäolo jo triggeröi minua, ja se tapa millä muut ihmiset tottelevat heidän määräyksiään, vaikka ei tarvitsisi. Onneksi aikuisena voi tehdä valintoja
Hoivaan lapsiminää, vakuutan että hän on turvassa ja ei ole yksin, koitan jaksaa ja ymmärtää murrosikäistä minää jne. En enää tappele vastaan ja yritä pakottaa positiivisia tunteita, vaan totean että kyllä, on tapahtunut paljon kaikkea pahaa. Meidän ei tarvitse menestyä "todistaaksemme" kenellekään yhtään mitään, on lupa vaikka romahtaa lattialle itkemään (mieluiten ei kesken työvuoron kuitenkaan).
En osaa sanoa oikeasta terapiasta mitään, en tavallaan osaa itsellenikään myöntää että minulla on tämä. En osaa sitä selittää muille, enkä usko että kukaan edes uskoisi. Enkä usko että terapiaa saa helpolla, ja kuka muka osaa edes tähän hoitoa antaa. Ja loppupeleissähän se hoito kai on sitä, että tullaan vaan osien kanssa toimeen paremmin, kommunikoidaan jne. Ja sitten se traumaosuus, eli hyväksyt sen että sinulle on tehty pahaa, se tapahtui sinulle, ja sinä elät sen seuraamusten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä kohtalotoveri. Mulla väkivaltainen narsistivanhempi, lapsuus kamala. En saa terapiaa koska kaikki yritykseni tyssäsi aina siihen että ei ole masennusta. Saan niistä masennustesteistä 0p. Sitten en pääse ”jatkoon”.
Mutta! Olen löytänyt valtavasti kaikkea mikä auttaa ja niinpä en enää yritä saada diagnoosia, vaikka disso-häiriöitä välillä on.
Mua on auttanut kundaliinijooga, meditointi, rosenterapia, ja kaksi tärkeää kirjaa:
Joe Dispenza:placebo
Susanna Purra: kadotettu yhteysSä voit parantaa itse itseäsi hyvin pitkälle, ehkä jopa kokonaan.
Ei ole minullakaan ikinä diagnosoitu masennusta, eikä se ole ollut este terapiaan pääsylle. Tosin ahdistuneisuus-, paniikkihäiriö ja dissosiaatiohäiriö on. Sen kuin etsit itsellesi sopivan terapeutin ja aloitat terapian. Minä olen käynyt 12 vuotta trauma/psykodynaamisessa terapiassa, joista 3 vuotta kelan tukemassa terapiassa. Traumojen purku ja työstäminen ei mielestäni voi onnistua itsenäisesti ilman ammattiapua.
Mulla se masennuksen puute on este, en saa mitään lähetettä jatkoon, en terveyskeskuksesta, en työterveydestä.
Tuosta olen eri mieltä etteikö itse voi parantaa itseään. Voi, ja paljon voikin. Vaatii vaan paljon tietoa neuroplastisuudesta. Pitää opetella uudet ajatukset. Joe Dispenza paras tutkija ja kirjailija.
Olen saanut niin paljon itseäni korjattua että pärjään nyt loistavasti ja se osa mikä ei korjaannu, ei niin vaivaa koska en raivopäisesti enää yritä korjata sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
asia kannattaa lempeästi hyväksyä ja opetella keinot joilla elämä pysyy raiteilla ja oireita helpotettua. Älä hullu ota diagnoosia, saat pakkolääkkeet jotka sotkee aivokemian. Siskoni otti ssri lääkkeet synnytysmasennukseen ja syö niitä yhä 15v jälkeenkin…
Ei ketään pakoteta syömään lääkkeitä. Monet terapeutit ovat myös aika lääkevastaisia.
Et tajua selvästikään. En jaksa selittää. Ssri lääkkeet tuhoaa reseptoreita ja mielihyvää ei voi enää kokea luonnollisesti. Siksi niitä on PAKKO syödä koko elämä koska ilman ei pärjää. Kerran kun aloitat ssrit, nalkissa olet.
Minullakin on samaa. Nykyään työelämän määräaikaisuudet ja alisteinen asema kuormittavat. Omassa lapsuudessaan äiti oli kokenut suuren trauman ja oireili sitä tunnekylmyydellä minuun.
Jostain syystä työpaikoilla pomot ja vakituiset helposti yrittävät korostaa, ettei asemani ole turvattu. Vaikka suoriudun erinomaisesti, näpäyttelevät esim. sanomalla, että jostain toisesta pidetään enemmän. Onneksi olen ollut traumatisoitunut nuoresta saakka, joten sinnittelen kuitenkin, enkä odota suosikkina oloa.
Piilevän dissosiaatiohäiriöiset pomot ovat pahoja. Voivat oikeasti reagoida työsuhteita katkomalla tai vaarantamalla. Onko kokemuksia? Itsensä kannattaa hoitaa ennen kuin järjestelee muiden asioita.
En ole varma, mikä luonteenpiirre on kyseessä, mutta "täällä päätän minä, otan tilanteen haltuun ja nyt tutkan yli noussut lähtee" on kauhea. Egoismia varmaan myös, mutta tosiaan vuorovaikutuksiin liittyvä reaktio tuntuu olevan. Ikään kuin sallittua helliä sisäistä pelästynyttä lastaan joku toinen irtisanomalla.
Itseäkin kiinnostaisi.
Kuinka sä pärjäät elämässä ja arjessa?