En ymmärrä miksi olen yksinäinen

En ole mulkku vaan kiltti, huomioiva ja nauravainen tyyppi. Olen mielestäni ihan ok normaali nuori nainen.
Lähinnä minä olen itse antanut ilkeille ihmisille vallan elämässäni ja siitä kärsinyt - ne myös jättänyt. Yksinäiseksi jäin kun vedin rajat vihdoista viimein.

No, ehkä olen vähän erakoitunut ja välttelevä huomaamattakin. Ehkä pitäisi uskaltaa olla enemmän ihmisten ilmoilla.
Työpaikoilla tai koulun parissa olen tutustunut kyllä ja kuulun silminnähden porukkaan mutta ystäviä en ole saanut. Eikä niitä sieltä ehkä hankitakkaan.
Pelkään myös joutuvani klassiseen kahvipöytähetkeen, jossa juorutaan pahasti toisista heti kun selän kääntää. Sitä ne aikaisemmat ystäväsuhteet pitkälle olivat muunmuassa enkä enää kestä sitä ollenkaan. Tulen huonovointiseksi.

Miehiä olisi jonoksi mutta nekään eivät enää kiinnosta, ahdistaa vain.
Tarvitsisin vain ihmisiä ympärille, jotka ovat kokeneet elämässään kaikenlaista mutta ei mitään kieroon katsomista tai egonsa pönkittämistä. Ihan normaalia jutusteltua, syvällisempiä asioita ja naurua, yhteistä hyvää, elokuvia ja ruokaa. Mitä nyt ystäväsuhteilta halutaankin.

Koen vain, että on vaikea löytää samanhenkistä seuraa tai en osaa enää ystävystyä, en tiedä.