Voiko läheisen kuoleman koskaan varsinaisesti ”käsitellä”?

Mulla sama tilanne. Isäni meni yllättäen viime syksynä ja ajattelen häntä päivittäin.

Ehkä se ajattelu on sitä käsittelyä? Unissakin, joihin isä tulee, käsittelen. Ei siinä sen kummempaa.

Ei ikävää tarvitse POISTAA. Se ei ole käsittelyn pointti. Jos ikävä vie toimintakyvyn, silloin on terapia vasta tarpeen.

Ei sitä voi mitenkään käsitellä. Aikaa myöten vaan hyväksyy tapahtuneen ja edesmennyt ei ole enää ihan koko ajan mielessä.

Tulee silti mieleen usein, ainakin minulla. Äitini kuolemasta on aikaa jo 50 vuotta ja edelleen hän on päivittäin mielessä, jonain päivän hetkenä, joka nostaa muistoja.

Riippuu hyvin monesta asiasta. Ihmiset suhtautuu hyvin yksilöllisesti, mihin vaikuttaa mm. oma henkilöhistoria, suhde läheiseen, resilienssi ja valmiudet ns. käsitellä asiaa. Sanoisin, että ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää elämää läheisen kuoleman jälkeen. On hyvin vaihtelevaa, miten ihmiset toimii, yksi haluaa tietoisesti käsitellä ja käydä läpi tapahtumaa terapiassa, toinen ei halua puhua koko asiasta mutta saa apua esimerkiksi liikkumisesta ja rauhoittumisesta. Kolmas toimii jotenkin ihan toisin.

Itse menetin isosiskoni ollessani parikymppinen, hän kuoli huumeiden yliannostukseen. Tästä on jo aikaa useampi vuosi. Sanoisin, että näiden vuosien aikana on vaihdellut paljon se, miltä minusta tuntuu asian suhteen. Aluksi muutama kuukausi tapahtubeen jälkeen tuntui että psykakäynnit auttoi, pari vuotta myöhemmin halusin keskittyä vaan omaan arkeeni ja se tuntui silloin parhaalta. Neljän-viiden vuoden jälkeen asia alkoi vaivata taas enemmän ja hakeuduin psykalle. Nykyään elämäni pn ihan hyvää ja usein ajattelen vain positiivisia asioita siskosta. Silti esimerkiksi tapahtuman vuosipäivät on edelleen toisinaan raskaita, joskus ihan hyviä.

Mutta siis joo. Minulla ei ole kysymykseen vastausta.

Lisäisin vielä, että tuntuu aika kaukaa haetulta ajatukselta, että sitä kaikkea kokemusta, surua ja muuta voisi mitenkään vaan kerralla käsitellä ja tadaa, asia ei muka enää ikinä vaivaisi tai itkettäisi tai mitään.

Ehkä käsittely tosiaan tarkoittaisi tietoista ajatustyötä liittyen muistoihin menetetystä läheisestä, tunteisiin joita muistot herättävät, läheisen viimeisiin päiviin ja ehkä kuolemaan yleisesti? Ajatustyötä voi tehdä terapiassa tai yksin tai läheisten kanssa.

Minusta on ihan normaalia, että liikuttuu kyyneliin vaikka kuullessaan laulun joka muistuttaa poisnukkuneesta läheisestä. Ei se tarkoita, että jotain on vialla. Vasta jos itseä häiritsee ja tuntee jotain olevan vialla, niin sitten on hyvä käydä asiaa läpi.

Ei sitä tarvitse/voi mielestäni mitenkään käsitellä. Pitää hyväksyä vain asia. Itse menetin isäni vastikään, mutta hän oli kyllä jo iäkäs ihminen, joten kuolema oli jo ihan luonnollinen asia sinänsä. Ja hän eli pitkään ihan hyväkuntoisena ja terveenä ja oli kotona loppuun asti (pari päivää sairaalassa), joten itse asiassa olen kiitollinen hänen puolestaan, että hänellä meni niinkin hyvin.