Elämää bipon kanssa - onko sitä?

Veljeni on bipolaarinen ja diagnoosi oli kyllä helpotus. Selitti aika paljon sekoiluja, jotka meni aikaisemmin nuoruuden piikkiin. Maniavaihe on tosi raju, depis ei niin paha. Maniassa yleensä vetää viinaa ja sitä ei saisi juoda yhtään.



Nyt on mennyt ihan hyvin, mutta keskimäärin kerran vuodessa menee tosi kovaa ja välillä pitää hakea apua suljetulta osastolta. En tiedä, miten hänen vaimonsa jaksaa, mutta kamala sanoa, onneksi ei ole lapsia.

Olen naimisiaa bipo-miehen kanssa. Yhteistä taivalta reilut 10-vuotta...Hän äärimmäisen harvoin ajautuu masennukseen, maniataipumus selkeästi voimakkaampi...



Kun lääkitys kohdallaan ja henkilö itse tiedostaa sen tärkeyden, ei ole mitään ongelmaa. Meillä mennyt nyt yli 5-vuotta ilman mitään "hyppyjä" suuntaan tai toiseen.

Olen ajatellut, että näin helpompaa, kuin että toinen olisi terve. Ymmärtää paremmin toisen vaikeaa oloa. Me olemme molemmat lääkityksellä ja käymme säännöllisesti mielenterveystoimistossa juttelemassa. Kesä ei ole mitään automaattisesti parasta aikaa. Minulla kesät ovat ehdottomasti vaikeampia.

Mä kun olin erään henkilön tukena psykiatrin luona, niin psykologi sanoi, että tällä henkilöllä on bipo. En tiedä, että onko sitä kuitenkaan mihinkään kirjoitettu ylös. Hetken käytti masennuslääkkeitä, mutta kun ne aiheutti maanisen ilmentymän, niin lopetti ne ja silloin tuo psykiatri puhui just biposta.

ja elämä on aika vaikeaa heillä ajoittain. Molemmat vaiheet tulevat todella voimakkaina. Mies tosin tunnistaa tilansa aika hyvin nykyään ja osaa hakeutua hoitoon pahassa depiksessä. Ovat eläneet pitkään kaksin, mutta nyt lapsen synnyttyä, ei miehellä ole vielä ollut isompia heilahduksia. Hiukan hirvittää kuinka käy, kun niitä tulee. Vaimokin on hiukan epävakaa...



Myös miehen isällä oli loppuaikoina samaa, mutta ei koskaan diagnostisoitu, vaikka oli jopa sairaalassa asian tiimoilta.



Omalla miehelläni on hiukan oireita, mutta mieheni sinnittelee toistaiseksi, koska pelkää diagnoosia maailman eniten... En siis ole saanut mihinkään juttelemaan asiasta.

On siis parin kuukauden välein muutaman päivän makaamisia ja välillä tuntuu olevan potkua mihin vaan. Okei, harvoin kai noin tiuhaan vaihtelee, mutta siihen olen tilanteen silti yhdistänyt. Ja usein mieheni on aika maissa, tuntee, ettei ole voimia mihinkään ja kaikki on ylivoimaisen raskasta.

Tiedän kun itse sairastan ja lähiomaiseni sairastaa sitä. Onneksi itsellä tällä hetkellä ollut jo muutaman vuoden lääkitys kohdallaan, joten olen voinut hyvin, normaalisti. Lääkityksen saaminen kohdalleen on tässä sairaudessa todella tärkeää, toivottavasti miehelläsikin löytyy sopiva lääkitys.

Jaksamisia sinulle, yritä jaksaa ja tukea miestäsi, vaikka se raskaalta välillä tuntuukin. Tietenkään myöskään itseä ei saa liikaa rasittaa toisen sairaudella, joten muista pitää huoli myös itsestäsi :-)

Katsoin just kalenterista, kun ihmettelin omaa pahaa mieltäni ja kaikkien oireiden äiti PMS:hän se siellä vaanii... Hohhoijaa tätä naisen elämää toisinaan ;-)



Kyllä mä jaksan, koska meitä yhdistää niin valtava rakkaus ja henkinen side, mutta toisinaan sitä haluaisi itsekin vaan heittäytyä ja olla heikko. Ja todellakin tiedän, ettei mieheni tee tätä tahallaan, mutta silti...