Miten tää aikuistuminen on näin vaikeaa??!

Oon 27 vuotta, suvun ikuinen vauva. Iltatähti. Ei haitannut ennen, mutta nyt pää hajoaa. Mulle voi sanoa mitä sattuu, eikä kukaan sitä ilkeyttään tee. Kaikki katsoo ylhäältä alas.



Ja joo, olen hyvin tietoinen, että olen tämän itse itselleni aiheuttanut. Lähden mukaan juttuihin ja puhun kaikki parhain päin. Sitten myöhemmin harmittaa, miksen pitänyt puoliani.



Mun tekemisiä, ulkonäköä, kotia kaikkea voi kommentoida ohimennen. Ei pahasti, mutta puuttuen yksityisasioihin, tavalla jolla kenenkään aikuisen asioihin ei kukaan puuttuisi.



Sen vielä tajuu, että äiti tekee näin, jos ei ole napanuora katkennut. Mutta kun tätä tulee joka suunnalta. Myös työelämässä.



Jälkikäteen ne tilanteet tajuaa, mutta sillä hetkellä en osaa tehdä mitään. Lähden mukaan ja myötäilen sanojaa tyylillä "juujuu mä oon tällanen hassu tyttö, enkös ookin"





PERKELE!!!!