Olenko ainoa joka ei tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkautta vastasyntynyttä kohtaan?

Ja näin on käynyt mulle kahdesti.

Minä ihmettelin ensimmäisen lapsen kohdalla samaa reaktiota (tai sen puutetta) itsessäni, kunnes vähän juttelin tuttavien kanssa. Itseasiassa aika harva meistä 8aikalailla saman arvomaailman ja koulutustaustan omaavista äideistä) oli mitenkään erityisesti rakastunut vastasyntyneeseen vauvaansa. Sehän on kuitenkin sellainen aika persoonaton käärö, jota hoivaa kuin kenen tahansa lasta. Rakkaan lapsesta teki vasta sen oman persoonan näkyminen, ja ensimmäiset osoitukset siitä että lapsi tunnistaa minut ja on kiintynyt minuun.

Vauva tuntui aluksi ihan alienilta. Meni varmaan 3 kuukautta ennen kuin alkoi tuntua tutulta ja omalta. Oli kyllä lievää masennustakin kuvioissa.

Esikoisen synnytettyäni yllätyin sitä, että en tuntenut oikein mitään. Toki ihastelin vauvaa "kaavan" mukaan ja yritin hoitaa hyvin. Tosin äidin vaistot eivät tainneet kovin hyvin vielä toimia ja imetyskin takkusi. Ekat pari viikkoa olivatkin yhtä itkua ja hammastenkiristystä.



Muistan elävästi kun siskoni tuli kanssani vaunulenkille ja kyseli, että miltä nyt tuntuu (vauva oli sen ikäinen, että oli ulkona ekoja kertoja)... yritin kaarrellen vastata että mikäs tässä on kun pääsi ulkoilemaankin... sitten kun sisko yritti vielä tarkemmin kysyä, niin sanoin, että onhan tää aika rankkaa. Mitään positiivista en siinä vaiheessa pystynyt sanomaan.



Sitten kun imetys helpottui ja vauvaelämä sitä myötä helpottui, niin tuli enemmän niitä positiivisiakin tunteita. Ja rakkaus tietenkin heräsi.



Kakkosen kohdalla rakkaus tuli paljon nopeammin, olihan se tavallaan jo "opittuna" mielessä. Ekat päivät olin lisäksi aivan kuin ekstaasissa, niin onnellinen olin ja kaikki oli niiiiin helppoa :)



t. 1- ja 5-vuotiaiden äiti.

itkin jopa sitä, etten rakastanut pientä koko sydämestäni

Kyllä mä vauvastani välitin, hän oli minulle tärkeä ja halusin häntä hoitaa, mutta en mitenkään pakahtunut rakkaudesta. Vauvan ollessa 3kk oli kahden päivän reissussakin (yksi yö), enkä mitenkään kauheasti edes ikävöinyt.



Muutama kuukausi myöhemmin itkin ikävää kun tyttö oli yhden illan hoidossa. :) Rakkaus kasvaa pikkuhiljaa.

Tosin, ensimmäisen lapsen kun sain syliini, voi sitä rakkauden määrää! Ihan alusta asti tuntui että sydän pakahtuu.



Toisen lapsen kun sain syliini, mietin että tässäkö tämä. Suhteen luominen toiseen lapseen kesti paljon kauemmin ja oli ihan huono omatunto tuosta :/

joka nyt 7 kk. Kun syntyi, oikeasti ensimmäiset ajatukset oli, "nyt tää helvetti loppui" ja "onneksi ei perse revennyt". Valitettavasti.



Seuraavat sitten. "Onneksi on terve" ja "Voiko mennä suihkuun".



Taidan olla kivisydän.

ettei heti tunne yletöntä rakkautta vastasyntynyttä kohtaan. Sehän on ihan vieras!!! Kestäähän siinä aikaa tutustua. Se on ihan luonnollista.



VOi kun näistä asioista puhuttaisiin enemmän (neuvolassa, lehdissä...) ettei äidit säikähtäisi tunteitaan (tai niiden puutteita).



nim. itsekään en vauvaani heti rakastunut, ajan kanssa sitten.