Miten kylmä, etäinen ja kaikenlaista tunteilua vastustava isä vaikuttaa tyttären elämään?

Kyllä se tuollainen isäsuhde vaikuttaa ainakin monella naisella kuvaan miehistä ja siihen miten uskaltaa miehiin luottaa. Oma isäni oli juoppo jota piti aluksi vuosia pelätä ja sitten lopuksi hoivata ennen kuin hän lopulta kuoli viinaan. Mitään muuta ei osannut ajatella kuin vain itseään ja viinan saantia. Me muut olimme hänelle vain palvelijoita.

No kyllähän tuo on vääjäämättä vaikuttanut siihen miten sitten näkee muut miehet joihin pitäisi luottaa. Tai ei nyt kuvani äidistänikään ole niin hyvä. Hän kun ei koskaan saanut jätettyä isääni vaikka olisi pitänyt jo aikoja sitten. Meistä lapsista kuitenkin välitti minkä sitten ehti,

Mutta jos vertaan vaikka parhaaseen kaveriini jonka isä oli todella ihana ihminen niin ero on kyllä kuin yöllä ja päivällä. Hän on porskuttanut elämässä luottavaisena eteenpäin tavaten lähinnä hyviä ja mukavia miehiä kun itselleni on eteen sattunut kaikenlaista renttua. Luulisi että ne osaisi tällä elämänkokemuksella nimenomaan välttää mutta kyllä se tuntuu olevan ihan toisinpäin. Ehkä sitä ei osaa arvostaa itseään niin paljon että ajattelisi edes että ansaitsisi hyvää. Samaan aikaan kun toinen ajattelee että vain hyvä kelpaa hänelle.

Eli kyllä sanoisin että isäsuhde on tosi tärkeä. Mutta jos sitä ei ole niin edes joku hyvä ja arvostava kontakti johonkin setään, isoisään tms. kyllä olisi hyvä olla. Minulla ei ollut kun sukua ei juuri ole koskaan ollut joten siitäkin jän paitsi.

Ei välttämättä minkäänlaisia ongelmia, jos lapsella on edes yksi turvallinen kiintymyssuhde. Minut pelasti toinen isoäitini ja kerrostalomme talonmies. Molemmilla oli aina hetki aikaa huomata lapsi. Valitettavasti sain olla isoäidin hoidossa vain pikkulapsena, mutta ilmeisesti se riitti.

Omista vanhemmistani ei oikein turvallisiksi kasvattajiksi ollut.

Up, itselläni kuvailemasi tilanne

Kuulostaa hyvin tutulta, tuntuu etten koskaan edes tuntenut isääni kunnolla vaikka asuimme lähes 20v samassa talossa. Kaikki vähäinen kanssakäymisemme oli lähinnä riitelyä ja hänen valitustaan minusta. Äidin kanssa on aina ollut ihan hyvät välin, mutta en hänenkään kanssaan koskaan jakanut syvimpiä tuntojani.

Kylmä ja etäinen vanhempi varmasti tekee kolhun luottamukseen ja itsetuntoon. Minulle on ollut hankalaa ottaa parisuhteissa vastaan läheisyyttä ja kehuja, etenkin ensimmäisissä suhteissa tuntui, että vain jäädyn, kiusaannun ja haluan pois paikalta jos joku edes halaa minua. Henkinen ja fyysinen läheisyys jonkun ihmisen kanssa on jotenkin pelottavaa, mietin aina että jos annan itseni vaikka ihastua johonkin niin hän kuitenkin lähtee pois ja hylkää. Tavallaan on jatkuvasti varpaillaan, että uskaltaako luottaa ihmisiin. Onneksi olen ajan myötä oppinut ottamaan vastaan rakkautta ja ymmärtänyt, että ehkä minä olenkin ihan hyvä ihminen. Nyt kolmekymppisenä olen saanut koottua myös ihan hyvän itsetunnon ja tiedän, kuka ja millainen olen.

Tyrär tulee hakeutumaan suhteisiin samanlaisten miesten kanssa, se on tuttua ja turvallista ja paremmasta ei tiedä.

Multa tuhoutui itsetunto täysin. Tai siis tervettä itsetuntoa ei päässyt koskaan muodostumaan. Tyhjästä yritän rääpiä sitä näin aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä minkäänlaisia ongelmia, jos lapsella on edes yksi turvallinen kiintymyssuhde. Minut pelasti toinen isoäitini ja kerrostalomme talonmies. Molemmilla oli aina hetki aikaa huomata lapsi. Valitettavasti sain olla isoäidin hoidossa vain pikkulapsena, mutta ilmeisesti se riitti.

Omista vanhemmistani ei oikein turvallisiksi kasvattajiksi ollut.

Niinpä, monet pärjäävät elämässä, koska vanhemmat ovat olleet tehtäviensä tasalla, itse olen pärjännyt vanhemmista huolimatta, oli maanisdepressiivisyyttä, alkoholismia ja henkistä väkivaltaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut ainoatakaan turvallista aikuista.

Mulla oli tuollainen isä, häntä jopa kutsuttiin vain etunimellä.

En masentunut, en menettänyt itsetuntoani. Hän ei vain vaikuttanut elämääni mitenkään.

Kuoli 2 vuotta sitten, sain 100000e perintöä, no jotain iloa hänestäkin.

Ei nämä mitään väistämättämiä luonnonlakeja ole. Joo, voi olla hyvä todeta ja hyväksyä tietyt asiat lapsuudesta. Mutta ei pidä alkaa ajatella, että kun nyt isä oli sellainen, niin minä olen siksi tällainen, ei voi mitään.

Sitä paitsi ihmiseen vaikuttavat todella monet asiat ja ihmiset, geenit, oma asennekin.

Menneessä vellomista on nykyään ihan riittämiin. Haluaako kukaan jatkaa eteenpäin?

Jos ajatellaan sitä, mitä välillänne tapahtui: lapsi rakastaa isäänsä ehdoitta (luonnonlaki) ja tulee torjutuksi. Hakee huomiota, jota ei saa ja isä ei hae kontaktia.

Tästä seuraa se, ettet ole yhteydessä itseesi. Tulee tunne, että on itselleenkin vieras. Ei tunnista tunteitaan, ei osaa niitä ilmaista. Näin omat tarpeet jäävät täyttymättä.

Tavallaan tuollainen isä opettaa lapselle: rakkautta ei ole sinua varten, ei kannata edes toivoa mitään. Ja: elämäsi ensimmäinen mies ei rakastanut sinua. Tällä tietysti isot seuraukset parisuhteisiin.

Masentuminen, ahdistuneisuus, rajattomuus... kaikenlaista. Arvottomuuden tunne.

Toki jos on korvaavia ihmissuhteita niin vauriot eivät välttämättä ole niin massiivisia.

Edellä oleva tiivistikin aika hyvin mitä olin itse tulossa sanomaan.

Vierailija kirjoitti:

Tyrär tulee hakeutumaan suhteisiin samanlaisten miesten kanssa, se on tuttua ja turvallista ja paremmasta ei tiedä.

Ei päde ainakaan minun kohdallani. Mieheni on ihan erilainen kuin isäni.

Hui kamala🤮

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tuollainen isä, häntä jopa kutsuttiin vain etunimellä.

En masentunut, en menettänyt itsetuntoani. Hän ei vain vaikuttanut elämääni mitenkään.

Kuoli 2 vuotta sitten, sain 100000e perintöä, no jotain iloa hänestäkin.

Romanit kutsuvat vanhempiaan vain etunimellä.

Miten te ihmiset osaatte ajatella ja kirjoittaa näin kuvaavasti?

Siis nämähän on aivan uskomattoman upeasti kuvailtu.

Mulla myös kuvatun kaltainen isä, asiaa ja seurauksia työstän näin kolmekymppisenä, mutta vaikka kaikki mitä kirjoitatte tuntuu niin tutulta, en osaisi noin kokonaisena ja fiksusti sanoa sitä.

Isäni on alkoholisti ja hänellä on jonkin sortin persoonallisuushäiriö. Nelikymppisenä käyn psykoterapiassa parsimassa itseäni kasaan. Puoliso on täysin isäni vastakohta, onneksi.

Up

Vai tämmöistä tänään.

Mulla vähän sama tilanne. Tosin lapsena ei tiennyt paremmasta niin ei se silloin tuntunut normaalia kummenemalta. En aivan ymmärrä miten Ap olet jo lapsena osannut kaivata sellaista mitä et ole kokenut. Suhde äitiini oli läheisempi ja ”tavallisempi” eli häneen pystyi turvaamaan jos itketti ym. Oli jotenkin selviö että isän kanssa ei oltu läheisiä. Isä vaan kävi töissä, rakensi ja korjaili asioita, soitti pianoa ja ajoi perhettä lomalle.

Sen olen huomannut että puhun miehille eri tavalla kuin naisille. En jotenkin osaa puhua miehille tai olen kokenut että heille pitää puhua eri tavalla vaikka hehän ovat ihmisiä kuten muutkin. Minulla on useita veljiäkin mutta suhde heihin on aina ollut etäinen, vähän sama kuin isääni. En tuntisi toista todellisuutta ilman exääni joka tuli aivan toisenlaisesta kulttuurista, jossa isänsä otti aloitteen keskusteluissa, itki ja lauloi avoimesti seurassa kuin seurassa. Ex appi osallistui keskusteluun myös kuukautisista. Oli aivan erilainen kuin oma isäni.