Kymmenen vuotta väkivaltaisessa suhteessa eläneen Veeran mielessä oli enää yksi ajatus: ”Näin me naiset Suomessa kuollaan”

He olivat aikuisuuden kynnyksellä. Parikymppinen Veera opiskeli yliopistossa ja tapasi samanikäisen miehen kaveri­porukassa, joka liikkui kaupungin yöelämässä. Mies oli hauska ja puoleensavetävä. Hän oli muuttanut Suomeen Pohjois-­Afrikasta muutama vuosi aiemmin mutta puhui sujuvaa suomea. Hän oli hyvä tanssimaan, veti tuosta vain breakdancea ja hiphopia.

Välillä mies oli ärsyttävä. Hän tykkäsi provosoida ja kiusata. Se tuntui lapselliselta, mutta kun mies pyysi treffeille, Veera suostui – mies oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.

Siitä alkoi kymmenen vuotta kestänyt väkivaltainen suhde, jonka aikana Veeran identiteetti mureni niin, että häneltä kului toiset kymmenen vuotta kerätä palaset yhteen.

Ennen helvettiä oli ihanaa. He olivat samanlaisia: urheilullisia, seikkailunhaluisia ja pitivät matkustamisesta. Heillä oli mielenkiintoisia keskusteluja, ja mies haaveili akateemisesta koulutuksesta. He nauroivat paljon yhdessä.
Ennen kaikkea mies oli hyvä kuuntelemaan.
– Alussa tuntui, että hän ha­luaa todella oppia tuntemaan minut. Koin, että olen hänen elämänsä keskipiste, Veera sanoo.
Hän rakastui.

Merkkejä väkivaltaisuudesta oli alusta lähtien. Välillä mies halasi niin kovaa, että tuntui siltä kuin tukehtuisi. Aneluista huolimatta hän ei hellittänyt otettaan. Kerran mies suuttui siskolleen mutta heitti juoma­lasin Veeraa päin. Se meni korvan ohi ja osui seinään. Myöhemmin Veera näki miehen lyövän sis­koaan.

Koko ajan piti olla varpaillaan. Väkivalta eskaloitui pienistä asiois­ta, kuten silloin, kun mies halusi päästä harjoittelemaan luistelemista, mutta niin, ettei paikalla olisi muita ihmisiä. Veera etsi sopivan kentän, ja eräänä sunnuntaiaamuna he menivät sinne, mutta kentällä olikin jo luistelijoita. He istuivat autossa, ja Veera yritti maanitella, että mennään nyt, kun on tänne asti tultu. Mies suuttui niin, että kuristi Veeraa ja löi auton kojelaudan halki.

Mies ei salaillut väkivaltaisuuttaan. Veera oli nähnyt hänen tappelevan miesten kanssa, ja kerran hänet oli jopa tuomittu pahoinpitelystä.

”Entä sitten? Sellaisia miehet ovat. Kaikki miehet tappelevat”, Veera ajatteli.

Isäkin oli ollut väkivaltainen. Hän oli uhkaillut äitiä, heitellyt tavaroilla, jahdannut ympäri taloa, lyönytkin. Veeraa ja tämän sisaruksia hän oli kasvattanut luunapeilla ja tukistamalla.

Toisaalta isä oli miellyttävä ja sosiaalinen. Hän oli korkeakoulutettu ja menestynyt. Hän oli perheenpää, jota ei kyseenalaistettu. Hän hoiti kaikkien asiat, olivat ne sitten henkisiä tai taloudellisia.

Sen takia Veera soitti itkuisen puhelun isälleen, kun mies oli lyönyt häntä ensimmäisen kerran. Hän oli asunut miehen kanssa vuoden. Heille oli tullut riitaa, ja yhtäkkiä mies oli iskenyt nyrkillä silmään.

”Minähän tiesin, että näin tulee käymään”, oli ollut Veeran ensimmäinen ajatus.

Hän olisi halunnut muuttaa takaisin kotiin, mutta isä oli eri mieltä. ”Puhutte tämän halki, ei maailma yhteen lyöntiin kaadu”, isä sanoi.

Se oli ratkaiseva hetki Veeran elämässä.

– Pyysin apua, ja isä olisi voinut auttaa. Sen sijaan hän tavallaan kielsi minua tulemasta kotiin. Sen jälkeen en enää puhunut väkivallasta kenellekään.

Veera meikkasi mustan silmänsä piiloon. Mies oli pyytänyt anteeksi, vannonut, ettei löisi enää koskaan uudestaan.

”Muut naiset kokevat vielä kamalampia asioita. Ajattele Mervi Nykästä. Sinullahan on asiat hyvin”, Veera vakuutteli itselleen.

Koko juttu ei mahdu, lukekaa linkistä. Eipä yllätä mistä mies kotoisin.