Runon herättämät mielikuvat

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100-vuotta metsäsuomalaistaustaisen ruotsalaisen runoilijan, Dan Anderssonin kuolemasta. Alla tuoreena suomennoksena joitakin säkeistöjä hänen balladistaan ”Luossan kerjäläinen”.

Luossan kerjäläisen luo jäi kansa kuulemaan,,
Kun hän nuotiolla lauloi laulujaan.
Oli kulkumiehet, kerjäläiset, ihmeet aiheenaan
ja läpi pitkän yön hän lauloi kaipuustaan.

”Kuulen jotain takaa vuorten, takaa kukkain, tähtein laulun
takaa sydämeni kuuman, ja se kutsuu, houkuttaa.
Se jokin aina kuiskii, mukaan vaatii sekä pyytää
”Tule tänne, valtakuntasi ei ole tämä maa”

Aaltoin loiskeen olen kuullut, kun ne vihdoin rantaan saa
uneksinut kuinka meri hurjin joskus rauhoittuu.
Hengessäni sinne mennyt, missä hahmoton on maa,
missä rakkain tuntemamme unhoittuu.

Äitiparoiltamme syntyessä ikikaipuun myötä saimme.
Synnyintuskamme jo tuotti valitusta vaikeaa.
Vuorilta jaa tasamailta leikkitanteremme haimme.
Petoa leikimme ja saalista ja perhoa ja Jumalaa.
- - -
Viilentäköön musta vesi kuumeen punan poskipäistä,
jääköön elo kauas taakse ennen päivää korkeaa.
Entähän maahan kuulu, tuskaa vaivaa äärimmäistä
koin vuoksi epäuskon, lemmen kuuman, vailla rauhaa oikeaa.

Tummain ruuusuin portti seisooo raakunkuorirantamailla
Lepopaikka on se hylkyjen ja uupuneitten ihmisten.
Ennen kuulematon laulu kaikuu vienon soiton lailla,
holvein alta ikinuoorten paratiisin lapsien. ”

Minusta runo kuvaa hienosti ihmisen syvintä ja selittämättömintä kaipuuta ja ikävää. Kun se kaipuu ei löydä tyydytystään tai se tulkitaan väärin, se voi ilmetä vaikka hallitsemattomana seksihaluna.