Voiko onni kestää?

Olen 30+. Oli tosi kovat olot lapsena, molemmat psyykkisesti vakavasti sairaat vanhemmat hylkäsivät, ei ole sukulaisia eikä tukiverkkoja ollut. Koko elämäni olen ollut hemmetin sinnikäs. Äiti haukkui jo lapsena kunnianhimostani kaiken muun päälle. Joskus olen romahtanut, tunne on kestänyt minuuteista kuukausiin, mutta yritän aina uudelleen, aina.

Olen valmistumassa yliopistosta. Valmistujaisiini ei tietenkään tule kukaan ja se on ihan ok. Jäljellä on enää harjoittelu. Sain juuri unelmieni harjoittelupaikan, asiasta oli kova stressi kun paikat kiven alla ja sisäinen ääni oli äidin. Olet paska, sinusta ei tule koskaan mitään, olet päässyt tähän huijaamalla, kohta paljastuu kaikille miten surkea olet. Nyt ahdistaa. Elämä näyttää varovaisesti kantavan sittenkin. Mitä tällainen onni on, pelkään koko ajan, että se otetaan minulta pois. Huomenna, viimeistään kun aloitan harjoittelun. Silloin kaikki paljastuu.

Kertokaa tarinoita kestävästä onnesta. Miten uskallatte olla onnellisia? Tai miten selvisitte sen kanssa, että kaikki romahti kun ajattelitte vihdoin päässeenne pinnalle ja saavuttaneenne jotain tärkeää? Terapiaa saa ehdottaa, olen käynyt vuosien varrella puhumassa, mutta suurimman avun olen saanut omista oivalluksista ja self-helpistä. Tuntuu, että tilanteeni on ollut ammattilaisillekin jotenkin outo ja poikkeuksellisen hankala, eivätkä ota kantaa mihinkään tai anna neuvoja.