Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Entä, jos ei ole ketään kenelle puhua, kertoa kuulumisiaan ja joka kuuntelisi?
19.04.2021 |
Minulla on kyllä muutama kaveri ja lähisukua/lapsuudenperheen jäseniä eli en ole sillä tavalla yksinäinen ihminen, mutta ei ole yhtään ketään, jolle voisin puhua asioitani, joka kuuntelisi (tai jopa kysyisi) mitä minulle kuuluu. Tunnen itseni silti kovin yksinäiseksi. Nämä ihmiseni kyllä puhuvat minulle omista asioistaan ja toivovat että heitä kuuntelen, mutta kun alan omista kuulumisistani puhua, niin tuleekin heille kiire lopettaa puhelu, lähteä kotiin tai vähintään heti vaihtaa puheenaihetta. Minuun luotetaan ja mielipiteitäni toivotaan ja minulle halutaan avautua ongelmista. Ja kuuntelenhan minä, pyydettäessä saatan neuvoakin. Olen kovin toivonut vastavuoroisuutta, joskus pyytänytkin, mutta minun asioille ei ole ihmissuhteissani tilaa. Olen alkanut ottamaan etäisyyttä ihmisiin, koska en halua olla aina se, joka tukee muita, mutta jota ei koskaan kuunnella.
Yksinäisyyden tunnetta alleviivaa se, että olen naimisissa ja asun siis saman katon alla puolisoni kanssa. Hänkään ei enää kuuntele mitä puhun, häipyy vain huoneesta jos alan kertoa kuulumisiani tai itselleni tärkeitä asioita. Tai saattaa puhua päälle jotain ihan muuta. Näin ei tietenkään ollut alussa, mutta pari vuotta ollut tällaista, ja ero on pyörinyt nyt puheissa kun ei tällainen liitto onnelliseksi tee. En ole mikään kynnysmatto, olen monta kertaa ottanut suoraan ja mielestäni hyvinkin jämäkästi puheeksi että miksi ei kuuntele mitä puhun ja miksi asiani ei sen vertaa kiinnosta, että voisi edes hetken niitä kuunnella, mutta syytä en saa eikä mikään muutu. Enää en edes yritä puhua enkä kertoa, kun ei kerran suostuta edes hetkeä kuuntelemaan.
Tämä syö minua sisältäpäin pahasti. Entä, jos ei ole ketään kenelle puhua? Mistä sellaisia ihmisiä elämäänsä (keski-ikäisenä) löytää? En ole ujo, menen harrastuksissa ja muissa kyllä juttelemaan ihmisille avoimesti, mutta tuntuu että aina sama seinä: minulle halutaan vuodattaa vaikka mitä, mutta minun asioita ei kuunneltaisi yhtään.
Kommentit (22)
En osaa neuvoa. Voin vain tarjota virtuaalista vertaistukea, täällä toinen samanlainen. Kelpaan kuuntelijaksi, mutta minua ei kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos soittaisit vaikkapa Palvelemaan puhelimeen, jossa sinua nimenomaan kuunnellaan luottamuksellisesti? Saisit purkaa omia tuntojasi ainakin siihen asti kunnes löydät sellaisen ystävän, joka kuuntelee myös sinua.
Onko se jonkinlainen kriisipuhelin? Ei minulla ehkä ole sellaista kriisiavun tarvetta, vaikka mahdollisesti tulossa oleva ero herättää monenkinlaisia tunteita, ahdistustakin. Eniten kaipaisin sitä, että voisin kertoa jollekin joskus miten päiväni meni, mitä tein, näin ja koin tänään, millaisia asioita ajattelin. Ap
Vierailija kirjoitti:
En osaa neuvoa. Voin vain tarjota virtuaalista vertaistukea, täällä toinen samanlainen. Kelpaan kuuntelijaksi, mutta minua ei kuunnella.
Kiitos vertaistuesta, se lämmitti! Toisaalta hyvä kuulla, että en ole ainoa, mutta toisaalta ei ole hyvä, että muitakin samassa tilanteessa olevia on, sillä onhan tämä aika surullista elämää tällainen. Ap
Mulla vähän sama. Mies alkaa lukemaan lehteä, selaamaan kännykkää jne jos yritän jutella. Ja aika yksin olen.
Meidän pitäisi alkaa varmaan soittelemaan toisillemme 🙂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos soittaisit vaikkapa Palvelemaan puhelimeen, jossa sinua nimenomaan kuunnellaan luottamuksellisesti? Saisit purkaa omia tuntojasi ainakin siihen asti kunnes löydät sellaisen ystävän, joka kuuntelee myös sinua.
Onko se jonkinlainen kriisipuhelin? Ei minulla ehkä ole sellaista kriisiavun tarvetta, vaikka mahdollisesti tulossa oleva ero herättää monenkinlaisia tunteita, ahdistustakin. Eniten kaipaisin sitä, että voisin kertoa jollekin joskus miten päiväni meni, mitä tein, näin ja koin tänään, millaisia asioita ajattelin. Ap
Ei, Palveleva puhelin ei ole (pelkästään) kriisipuhelin, vaan sinne soittava saa itse valita ne aiheet, joista haluaa puhua. Se on ev.lut. kirkon ylläpitämä, avoinna päivittäin klo 18-24. P: 0400 221 180.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset on nykyään niin kiireisiä ja vain omat asiat kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on nykyään niin kiireisiä ja vain omat asiat kiinnostaa.
Näin se ikävä kyllä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos soittaisit vaikkapa Palvelemaan puhelimeen, jossa sinua nimenomaan kuunnellaan luottamuksellisesti? Saisit purkaa omia tuntojasi ainakin siihen asti kunnes löydät sellaisen ystävän, joka kuuntelee myös sinua.
Onko se jonkinlainen kriisipuhelin? Ei minulla ehkä ole sellaista kriisiavun tarvetta, vaikka mahdollisesti tulossa oleva ero herättää monenkinlaisia tunteita, ahdistustakin. Eniten kaipaisin sitä, että voisin kertoa jollekin joskus miten päiväni meni, mitä tein, näin ja koin tänään, millaisia asioita ajattelin. Ap
Ei, Palveleva puhelin ei ole (pelkästään) kriisipuhelin, vaan sinne soittava saa itse valita ne aiheet, joista haluaa puhua. Se on ev.lut. kirkon ylläpitämä, avoinna päivittäin klo 18-24. P: 0400 221 180.
Nuo kuuntelee koska se on niiden työtä. Ystävä/läheinen on kuitenkin eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On paljon ihmisiä joilla ei ole ketään. Ap:lla sentään on joku.
Vierailija kirjoitti:
On paljon ihmisiä joilla ei ole ketään. Ap:lla sentään on joku.
No näinhän se on. Aina on jollakin muulla kurjempaa, yksinäisempää, suuremmat ja oikeammat murheet ja vastoinkäymiset. Aina.
Kertokaapa nyt viisaammat, että missä se raja menee? Milloin sun pahanmielen tunteet ovat sallittuja sanoa ääneen, milloin ne murheet on tarpeeksi suuria?
Entäs jos suurin murhe on se, että muilla on aina kurjempaa ja joudut koko elämäsi häivyttämään itseäsi ja omia tunteitasi? Kutistamaan sitä mitä tunnet, koska muilla on aina kurjempaa? Olemaan aina hiljaa ja patoamaan kaiken sisällesi, koska maailma on pullollaan sinun kaltaisia "mietipä niitä muita". Entä jos ihminen aivan täynnä sitä muiden miettimästä oman hyvinvoinnin kustannuksella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa, olen pahoillani puolestasi.
Minulla sinänsä samanlainen tilanne että lähisukua ja vanhemmat on, ja ollaan sinänsä ihan läheisiä jne sekä puolisokin löytyy mutta silti ei ketään kelle voisi syvimpiään purkaa. Ei miestä oikeasti kiinnosta ja minua ei kiinnosta puhua seinälle (mies mielummin plärää puhelintaan tai joskus esittää kuuntelevansa mutta ei silti kuuntele, huomaan).
Ainoa ero meissä etten minä siitä edes niin välitä. Olen kai tottunut enkä nykyään enää edes kaipaa avautua kenellekään.
N39
Miehenvaihto? Olisi vaikea olla miehen kanssa jota ei kiinnosta mikään ja ei synny luottamusta. Entä uusien tuttavien etsiminen jonkun harrastusaiheen parista tai kiinnostuksen. Entä jos puhut itsesi kanssa vuoropuhelua. Ja irrotat päivittäin negatiivisista aiheista ja positiivista tilalle, se vaatii aina aikaa. Entä äidille tai serkulle soitto, ei puhu kaikkea, mutta niitä näitä - onko turvaksi jossain asioissa. Entä voiko elämää muuttaa positiiviseen suuntaan ja jättää jotain elementtejä jotka eivät toimi. On ikävää että täällä on kulttuuri jossa toisia ei kiinnosta, mitä sanottavaa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus voi koittaa kirjoittaa asioita paperille ja sitä kautta käsitellä asioita. Ihmiseksi paperi ei tietenkään muutu, mutta ainakin se voi helpottaa asioiden mielessä pyörimistä.
Vierailija kirjoitti:
Joskus voi koittaa kirjoittaa asioita paperille ja sitä kautta käsitellä asioita. Ihmiseksi paperi ei tietenkään muutu, mutta ainakin se voi helpottaa asioiden mielessä pyörimistä.
Jonkinlaisen päiväkirjan pito varmaan auttaisi, mutta eihän se todellakaan korvaa sitä, että toinen ihminen kuuntelee, myötäelää, tsemppaa...
Minulla sama tilanne puolison kanssa. Olen yrittänyt lämmitellä vanhoja ystävyyssuhteita. Todella kaipaan sitä, että joku olisi kiinnostunut kuulemaan mitä minulle kuuluu.
En ole puhunut vuosiin kenellekkään (kaupan kassaa lukuunottamatta kiitos ja hei).
Puhun ja nauran yksin tv hahmoille.
-YKSINÄISYYS ON IHMISEN PARASTA AIKAA-
M44
Mulla samanlaista. Mies kyllä puhuu mulle pitkiä yksinpuheluita. Vanhempani ovat elossa, mutta ovat aina käyttäneet minua kuuntelijana, koskaan en ole voinut kertoa heille omia asioitani.
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama tilanne puolison kanssa. Olen yrittänyt lämmitellä vanhoja ystävyyssuhteita. Todella kaipaan sitä, että joku olisi kiinnostunut kuulemaan mitä minulle kuuluu.
Miten te olette ottaneet asian puheeksi puolison kanssa? Siis että asia vaivaa ja siihen täytyy tulla muutos, Toimiva kommunikointi ja toisen huomioon ottaminen on parisuhteen tärkein osa-alue, ei sellaisessa suhteessa kannata roikkua jossa toista ei enää kiinnosta.
Alue: Aihe vapaa
Entä jos soittaisit vaikkapa Palvelemaan puhelimeen, jossa sinua nimenomaan kuunnellaan luottamuksellisesti? Saisit purkaa omia tuntojasi ainakin siihen asti kunnes löydät sellaisen ystävän, joka kuuntelee myös sinua.