Entä, jos ei ole ketään kenelle puhua, kertoa kuulumisiaan ja joka kuuntelisi?

Minulla on kyllä muutama kaveri ja lähisukua/lapsuudenperheen jäseniä eli en ole sillä tavalla yksinäinen ihminen, mutta ei ole yhtään ketään, jolle voisin puhua asioitani, joka kuuntelisi (tai jopa kysyisi) mitä minulle kuuluu. Tunnen itseni silti kovin yksinäiseksi. Nämä ihmiseni kyllä puhuvat minulle omista asioistaan ja toivovat että heitä kuuntelen, mutta kun alan omista kuulumisistani puhua, niin tuleekin heille kiire lopettaa puhelu, lähteä kotiin tai vähintään heti vaihtaa puheenaihetta. Minuun luotetaan ja mielipiteitäni toivotaan ja minulle halutaan avautua ongelmista. Ja kuuntelenhan minä, pyydettäessä saatan neuvoakin. Olen kovin toivonut vastavuoroisuutta, joskus pyytänytkin, mutta minun asioille ei ole ihmissuhteissani tilaa. Olen alkanut ottamaan etäisyyttä ihmisiin, koska en halua olla aina se, joka tukee muita, mutta jota ei koskaan kuunnella.

Yksinäisyyden tunnetta alleviivaa se, että olen naimisissa ja asun siis saman katon alla puolisoni kanssa. Hänkään ei enää kuuntele mitä puhun, häipyy vain huoneesta jos alan kertoa kuulumisiani tai itselleni tärkeitä asioita. Tai saattaa puhua päälle jotain ihan muuta. Näin ei tietenkään ollut alussa, mutta pari vuotta ollut tällaista, ja ero on pyörinyt nyt puheissa kun ei tällainen liitto onnelliseksi tee. En ole mikään kynnysmatto, olen monta kertaa ottanut suoraan ja mielestäni hyvinkin jämäkästi puheeksi että miksi ei kuuntele mitä puhun ja miksi asiani ei sen vertaa kiinnosta, että voisi edes hetken niitä kuunnella, mutta syytä en saa eikä mikään muutu. Enää en edes yritä puhua enkä kertoa, kun ei kerran suostuta edes hetkeä kuuntelemaan.

Tämä syö minua sisältäpäin pahasti. Entä, jos ei ole ketään kenelle puhua? Mistä sellaisia ihmisiä elämäänsä (keski-ikäisenä) löytää? En ole ujo, menen harrastuksissa ja muissa kyllä juttelemaan ihmisille avoimesti, mutta tuntuu että aina sama seinä: minulle halutaan vuodattaa vaikka mitä, mutta minun asioita ei kuunneltaisi yhtään.