Oletko koskekttanut kuollutta ihmistä?
Itse olen silitellyt ja pitänyt kädestä kuollutta isääni vaikka hän oli jo silloin kylmä ja kangistunut. Olen ihmetellyt kun moni on sanonut että kuinka mä uskalsin koskea?
Kommentit (23)
Mummoani silitin kädestä, kun hän oli jo kuollut ja ruumishuoneella. Olin vajaa 11v. Sen jälkeen ei ole läheisiä kuollut.
issän sain pitä kädestä tuntreja kunnes hän kuoli
olen nähnyt oman lapseni kuoleman, pitänyt sylissä kuolinhetkellä, silittänyt jne..
olen ollut paikalla mummoni, pappani ja anoppini kuolinhetkellä ja silittänyt heitäkin.
vitosen vastauksesta :(. Sitä ei kukaan varmasti haluaisi kokea. Itse voin kuvitella myös piteleväni lastani jos hän kuolisi, toivottavasti niin ei käy koskaan..
Ikäänkuin olisi äärettömän edessä.
isääni. Se oli kaunis, viimeinen hetki. Toivon, että saisin kokea saman myös äitini kohdalla ja yleensäkin läheisimpien. Kuolema on aivan liian "kaukainen" asia nykyihmiselle, ainakin täällä Suomessa (ja länsimaissa). Ja koskin ja silittelin.
Suomessa on nykyään niin "luonnollista" kuolla yksin, sairaalassa ja laitoksissa että moni on aivan liian vieraantunut kuolemasta vaikka se on osa elämää. Oletan että se taitaa olla yksi syy miksi ap sinulle on kummeksuttu sitä että olet koskettanut kuollutta. On surullista että elämästä on tavallaan niin vieraanuttu, että monasti törmää siihen ettei kuolemasta edes osata luontevasti keskustella.
hoitajan tehtäviin kuuluu myös vainajanlaittoa eli pestään ruumis ja vaihdetaan vaippa sekä laitetaan valkoinen pitkä paita päälle. Yritetään laittaa tekohampaat takaisin suuhun ja kiedotaan siteellä leuka ylös siten, että suu on kiinni. Silmäluomet saatetaan teipata.
Ihan ok hommaa. Kyseessä kun ei ole oma omainen.
Ensin kun hän oli vielä lämmin ja vasta kuollut, menehtyi siis synnytyksessä. Sitten myöhemmin kun puin hänet arkkuun ja hän oli jo kylmä ja kangistunut.
Lapseni on ainoa kuollut jonka olen nähnyt "livenä".
Pidin kädestä loppuun asti ja sen jälkeenkin...
Itse olen suudellut kuolleen perheenjäsenen otsaa. Hän näytti vain nukkuvan.
Olen ammatiltani sairaanhoitaja, joten työni puolesta olen ollut kuolevan ihmisen tukena rauhoittelemassa ja silittämässä.
Kuolleita olen koskettanut myös sairaalan kylmiössä esim. omaisille esitellessä ja kun kuolleita on viety sinne.
hautausfirmassa, joten useita kymmeniä vainajia olen koskettanut (tai oikeammin sanottua pukenut, kammannut hiukset jne.)
Ja nykyisessä työssäkin olen usein vainajien kanssa tekemisissä.
Työ on työtä, eikä tunteet ole juurikaan mukana asiassa. Olen tykännyt molemmista töistäni paljon ja koen tekeväni arvokasta työtä. Lapsivainajat ja muut traagisesti kuolleet koskettavat aina ja sitä tulee pohdittua, että "mikä tässä elämässä onkaan arvokasta ja tärkeää".
En ole koskaan koskettanut lähiomaista, kun kukaan läheinen ei ole kuollut.
Olen ammatiltani sairaanhoitaja, joten työni puolesta olen ollut kuolevan ihmisen tukena rauhoittelemassa ja silittämässä.
vaikka kyseessä olisikin vanha ihminen. Ne pelkää siis? Minusta ei olisi rauhoittelemaan eikä tukemaan, itkisin itsekkin niin hirveesti.
Sitä pystyi olemaan ihmeen rauhallinen, olin vain läsnä ja juttelin hiljaa, luultavasti isäni ei enää kuullut. Huomasin itse yrittäväni hengittää mukana, ihan kun voimaks hengitys olis lisännyt isäni hapen määrää. Enkä itksenyt kuoleman jälkeenkään, tai en muista.
Joitakin tunteja myöhemmin menin tapaamaan ystävääni, joka halusi auttaa hautajaisjärjestelyissä, heillä oli alan firma. Hän näki heti mitä oli tapahtunut, ja silloin hanat aukesi ja ittku tuli
Puin kaksi kertaa kuolleen ihmisen päälle valkoisen mekon ja kerran olin ruumiinavauksessa. En siis tuntenut vainajia sen paremmin, näitä kahta ensimmäistä kyllä hoidin heidän eläessäänkin.
useita kertoja. Olen myös nähnyt ihmisen kuolevan.