Muita jotka ei koskaan riitele miehen kanssa eikä nalkuta?

Joskus saatamme ärähtää toiselle tai mököttää hetken, mutta ne tilanteet menevät nopeasti ohi.



Ainoa tilanne jossa nalkutan on sellainen, kun pitäisi päästä lähtemään perheenä jonnekin, on kiire ja mies vain vetelehtii. Oikeasti jos miehen vastuulla olisi huolehtia lähdöistämme, niin myöhästyisimme AINA.

Eri mieltä ollaan ja joskus kinataan, mutta asiasta, ei sotkamalla mukaan loukkaamisia tms. Ja joskus vähän mökötetään, mies erityisesti on mestari siinä.



Nalkutuksen raja on veteen piirretty, mutta en usko, että miestä kumpikaan sanoisi, että toinen nalkuttaa.

tuona aikan riidelty ehkä kymmenen miljoonaa kertaa. Siis käytännössä riidellään silloin usein, puhutaan toiselle tiukkaan sävyyn, nalkutetaan toisen käytöksestä.

ja ei riidellä. Minä joskus vähän nalkutan, jos pitäisi siivota ja laittaa ruokaa ja väsyttäää ja lapsi kiukkuaa, mutta mies on niin fiksu, ettei ala riitelemään. Oikeasti hän tekee tosi paljon kotitöitä ja mä en voi siitä asiasta valittaa yhtään.

Hänellä on huvittava tapa minun kiukustuessa tulla halaamaan ja sanomaan, että rakastaa... Mun kiukku katoaa yleensä siinä vaiheessa.

Ja todellisia näkemyseroja isoista asioista (lasten kasvatus, rahankäyttö etc.) ei ole koskaan ollut.

Ollaan oltu yhdessä 8 vuotta, eikä normaalisti riidellä. Kriisit on erikseen, niitä on ollut pari, mut se ei olekaan normaalitilanne.;)

Mut ei mulla ole mitään syytä nalkuttaa. Mies yrittää parhaansa, hoitaa hyvin kotia ja lasta kanssani, on hauska, hellä ja ihana. Jokainen aikuinen tajuaa, että oma paha olo, turhautuminen ja kiukku on tosi harvoin kenenkään muun vika, vaan oman päänsä kanssa on selvittävä. Vaikka oiskin kiva ja helppo purkaa se toiseen.

Tietenkin se vaikuttaa myös, että meillä on vasta yksi lapsi.

vajaa pari vuotta yhdessä ja ensimmäistä riitaa edelleen odottelen. En myöskään nalkuta koska ei ole tarvetta enkä ole muutenkaan nalkuttavaa tyyppiä. Riitoja ei tule sillä miehen kanssa voi keskustella mistä vaan asiasta, vaikeistakin, rauhallisesti vaikka oltaisiin ihan eri mieltä

yleensä pyydän sitä sitten myös anteeksi ja mies on aina valmis kiinnittämään asiaan myös huomiota. Ja tämä toimii, mies myös yleensä silloin skarppaa käytöstään.



Muuten ei riidellä, ei nalkuteta tai muutenkaan murjoteta. Ollaan sen verran sopuisia ja tullaan pienemmästäkin toista vastaan, jotta asiat sujuu ilman suuria kohtauksiakin.

ainakin oli aina auvoisaa ja riidatonta, ennenkuin lapsen syntyivät. Siinä vasta otetaan oikeasti mittaa parisuhteesta, kun esim. vauva huutaa, taapero oksentaa, vanhin kuumeessa ja mies vain painelee työhuoneeseensa nukkumaan, koska "hänellä oli rankka päivä".

Me oltu yhdessä 4 vuotta, ja tuona aikana riidelty ehkä kaksi kertaa. Ei siis käytännössä koskaan riidellä, ei puhuta toiselle tiukkaan sävyyn, ei nalkuteta toisen käytöksestä.

Onko muita samanlaisia?

mun mies on sanonut mulle, että "sano mulle jos en jotain asiaa tajua tehdä". olen menossa takaisin työelämään ja asia tuli puheeksi kotitöistä. Mutta siis pointtini on se, että hän ottaa vastaan arvostelua, neuvoja ja ohjeita, ei mun tarvitse niitä pääni sisällä hautoa. Muutenkin miehet haluavat SELKEITÄ viestejä, ei ne osaa lukea ajatuksia.

Yksi uhmis, toinen vaipoissa vielä ;)

Siinä vasta otetaan oikeasti mittaa parisuhteesta, kun esim. vauva huutaa, taapero oksentaa, vanhin kuumeessa ja mies vain painelee työhuoneeseensa nukkumaan, koska "hänellä oli rankka päivä".

Meillä mies ei painelisi työhuoneeseen. Muutaman yön nukkui yksi vauva-aikoina, kun oli lähtö työmatkalle (auton rattiin) neljältä aamulla. Silloinkin ehdotti nätisti.

Lasten ollessa kipeinä on valvottu ihan yhtä paljon. Imettäminen oli minun homma ja siinä miehen hereilläolo ei olisi auttanut yhtään. Muuten jaetaan voimien ja muun tilanteen mukaan.

Yhdessä 18 vuotta.

Alkuun riideltiin enemmän, mutta nyt vuosiin ei enää yhtään. Lapsia on neljä alle 10- vuotiasta.

Jotenkin olemme päässeet yhteisymmärrykseen asioista, jolloin niistä ei tarvitse riidellä. Ja kyllä, meillä on ollut tilanteita, että lapset ovat sairaina ja minulla kädet täynnä hommaa ja mies vaan menee päikkäreille heti töiden jälkeen, mutta silloin ajattelen, että miehen täytyy olla tosi väsynyt ja annan hänelle sen mahdollisuuden levätä. Mies herää myöhemmin hyvällä tuulella ja levänneenä, jolloin minä vuorostani saan huoahtaa.

Mitä hyötyä tuossakin tilanteessa on kahdesta väsyneestä ja riitelevästä vanhemmasta, kun asiat voidaan hoitaa helpomminkin.



Mies myöskin tekee monet asiat eri tavalla kuin minä tai joskus jopa jättää tekemättä. Miksi nalkuttaisin lojuvista vaatteista tai hirvästä siivosta kotona, kun mies on viimeiset kaksi tuntia leikkinyt lasten kanssa?

Kaikki on niin suhteellista, ja joskus tekisi itsekullekin hyvää miettiä asioita sen toisen ihmisen kannalta, eikä aina vaan tuijottaa sitä omaa napaansa ja surkeuttaan.

yhdessä pian yhdeksän vuotta, kolme yhteistä ipanaa sekä neljäntenä minun poikani, joka oli 4v, kun tapasimme. Meillä ei ole vain mitään riideltävää, selvitään normaalilla puheella. Olisikohan pari kertaa näiden vuoden aikana ollut riidanpoikasta.

Olen sellaisen pariskunnan naispuolinen osapuoli. Olemme olleet kohta 20 v naimisissa, ja mieheni taisi ärähtää minulle kerran. Minä parisen kertaa.



Lähtökohtana on, että asiat voi sanoa ystävällisesti. Ja että jos minä olen miehelleni ystävällinen, on hän sitä myös minulle.



Näin siis ajattelin. Monta vuotta.



Kunnes alkoi todellakin olla paha olo. Sillä mitä ystävällisempi olin, sitä kapeammaksi tuli oma "itsemääräämisalueeni". Mies halusi aina enemmän ja enemmän, että kaikki menisi hänen pillinsä mukaan.



Ja minä yritin puhua ja selittää "ystävällisesti", että myös minulla on tunteita-haluja-toiveita-ajatuksia....



Pari vuotta sitten oli liittomme useamman kuukauden ajan melkoisessa kriisissä. Mies kun ei tajunnut, että entisestä myöntyväisestä vaimosta saattoi kuulua myös ponnekkaita mielipiteitä ja jopa vastalauseita.



Eroaminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta, sillä en vieläkään halunut pakottaa mieheni muuttumaan ja hänen elämänsä osasia muuttumaan sellaiseksi, jollaisessa itse olisin tuntenut oloni paremmaksi.



Ja hei - kyse ei ollut mullistavista asioista, vaan aivan arkipäivän ratkaisuista, joissa mies ei vain yhtikäs missään antanut periksi - ja minä annoin, koska kuvittelin, että "kun minun aikani tulee ja todellakin sydämestäni haluan tehtävän jotain minun ajatusteni pohjalta, mies tietenkin toimii kuten minäkin: eli joustaa". Hah.



Vasta tässä erovaiheessa mies heräsi tajuamaan, että kahvikupin muoto tai väri tms ei ole hengenmenon aihe ja että vaimokin on ihminen.



Mutta silti - en tänäkään päivänä riitele mieheni kanssa enkä tiuski tai huuda hänelle - enkä kiellä häneltä emotionaalista ja fyysistä läheisyyttäni - se kai on sellainen "perustarve" parisuhteessa, jonka puuttumisen minä olen mieheni puolelta aiemmin saanut silloin tällöin ns protestina kokea, ja se muuten on niin paska fiilis tulla torjutuksi, että en sitä tälle läheisimmälle ihmiselle voi mitenkään toivoa - mieluummin koko suhde silloin katkolle kuin antaa toisen kärvistellä.