Huono omatunto lapselle huutamisesta..

onko joku joka voi ihan rehellisesti sanoa, ettei oo ikinä korottanu ääntään lapsen kanssa?

ja lisäksi oon tukistanu, joskus jopa tuupannu lapsen pois kun huitoo leluilla vauvaa päähän kun imetän. Puristanu liian kovasti kädestä siirtäessäni pois, eilen nipistin korvasta kun hermo vaan meni. : ( Isompi, 1v6kk räppää vauvaa kokoajan, rattaissa huitoo vauvaa, painaa käsiä päälle jne... Ylipäätään semmosissa tilanteissa napsahtaa kun hakee huomiota satuttamalla toista, tai mua. Puree ja nipistelee. Tiedän että tääki varmasti vähentyis jos saan omaa käytöstäni muutettua.



Hermo menee niin nopeesti että en oikeesti ehdi itseäni estää, se vaan tapahtuu. Omatunto soimaa koko ajan ja tähän on tultava muutos, heti! Ihan tosi paha olo itsellä oman käytöksen vuoksi. ja pelottaa kun esim tukistus tapahtuu ennen kun ajatus "nyt tukistan" ehtii päähän asti. : (



Nyt aloitan jäähypenkki systeemin ja aioin pysyä siinä. Kokeillaan viikko ja uskon vahvasti että muutosta tapahtuu. Olen tosin päättäny tän jo pari kertaa enkä ole sitä kuitenkaan pystyny noudattamaan.



Teoriassa tiedän miten pitäisi toimia mutta käytäntö mättää ja pahasti. : ( Lapsi raukka saa varmaan kauheita traumoja hirviö äidistä.



Ei tää oo kuitenkaan jatkuvaa, lähes päivittäin kuitenkin tukistan. : (

Meillä kuitenkin halaillaan ja pussaillaan kovasti.



Huomaan nyt aikuisena, itse äitinä oman äitini toimineen näin. Tosin hän ei halannut eikä pussannut, siksi haluan halia ja pussailla omiani kovasti.



Mutta nyt on tapahduttava muutos parempaan.



Toimin näin kun olen yksin lasten kanssa, kun mies on kotona en edes tukista lasta. En todellakaan ole kehdannut miehelle kertoa, enkä kenellekkään muulle miten toimin. Hävettää ja paljon!!!

Tuo kuulostaa niin tutulta. Se oli kamalaa! Mulla tuo oli yksi ilmenemismuoto synnytysmasennuksesta. Oli toki muitakin oireita. Lääkitys (sitalopraami) alkoi auttaa viikossa, eikä sivuvaikutuksia tullut. Hae apua, ja mieti onko sulla muita oireita jotka vois viitata synnytysmasennukseen!

Siinä synnytysmasennuksessa? On meinaan käyny mielessä itselläki olisko siitä kyse...



T:kakkonen

kukapa ei joskus huutaisi lapselleen.

Olin keittiössä siivoamassa lounasta pois pöydästä, kun kuulin olohuoneesta kopsutusta. Kurkistin sinne, niin siellä taapero hakkaa plasmatelevisiota haarukalla ja virnistää minulle (tietää että telkkariin EI saa koskea).

Voi juma mulla sieppas. Minä siis en normaalisti todellakaan huuda lapselle, mutta nyt repesi. Huusin täysiä että "EIIII, NYT LOPETAT!!!" ja nappasin lapsen syliini niin että viuhahti. Tosi kovaa ja vihaisesti vielä sylissäkin huusin että "ET KOSKE SIIHEN TELEVISIOON!!!". No itkuhan siitä seurasi, ja pitkäkestoinen.



Rauhoituttuani kyllä pyysin anteeksi ja suukotin ja halasin. Harmittaa että huusin.

näen itseni taas inhimillisempänä. En ole tukistanut, mutta karjun kuin hullu ja otan uhmiksen kovakouraisesti pois vauvan kimpusta. Voi miten toivoisin, etten olisi niin äkkipikainen. Joskus mietin, ettei minua ole luotu äidiksi, kun en jaksa tavallisia lasten oikkuja.

http://www.geocities.com/miukumauku_2000/masennus.htm



Ja silmiä avaava kirja on se Vauvan varjo, josta täällä palstallakin on puhuttu.