Lue keskustelun säännöt.
Olenko narsistinen vai onko minulla tunnevajeen tunnelukko
18.03.2021 |
Pidän tunteet sisälläni enkä osaa puhua kipeistä asioista mieheni kanssa. Kaikki kytee pinnan alla, mutta en vaan saa nostettua kissaa pöydälle. En ole tyytyväinen suhteemme tilaan, mutta vaikenen ja kärsin. Olen käyttäytynyt huonosti miestäni kohtaan, olen ollut kylmä ja etäinen. En tiedä rakastanko.
En osaa sanoa rakastanko lapsiani tai vanhempiani, en vaan saa siitä tunteesta kiinni.
Lapsuudenkodissa vaiettiin myös monista asioista ja äitini oli marttyyri. Emme halaile edelleenkään toisiamme tavatessamme harvoin. Muistan lapsuudesta pari todella mieleenpainunutta moitetta äidiltäni ja ihmettelen miksi juuri ne ovat jääneet mieleeni. Koin olevani huono. Silti voin sanoa, että lapsuuteni oli ihan hyvä. Jatkan kuitenkin parisuhteessa samaa puhumattomuuden kaavaa. Haluaisin, mutta en tiedä mikä minua pidättelee.
En koe seksiäkään kovin tuydyttävänä, en osaa olla rento ja heittäytyä siihen.
Kai minun on tyydyttävä tähän mitä olen vaikka koen olevani jotenkin vajaa tunteiltani. Eräs kaverini kokee raskaita asioita ja itkee välillä, minä vastaan hänelle aivan realistima enkä koe hänen tunnettaan. Yritän olla myötätuntoinen kuitenkin.
Kommentit (11)
Kasvatuksen tulosta eli tunnelukko tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnelukko, tai virallisin psykologisin termein ”emotionaalinen estyneisyys”
Narsistilta et kyllä tällä kuvauksella kuulosta.
Tosin pakko sanoa, että myös narsisteilla on skeemoja eli tunnelukkoja, joten siinä mielessä tällainen vastakkainasettelu ei oikein tähän sovi.
Kuulostaa kolmannelta vaihtoehdolta eli aleksitymialta: kyvyttömyydeltä tunnistaa tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla lähes samat fiilikset. Mun lapsuudessa mun tunteet ja etenkin negatiiviset tunteet ohitettiin tai niitä vähäteltiin. Esimerkiksi, jos kiukuttelin jotain niin käskettiin muualle rauhoittumaan eikä tilanteesta koskaan puhuttu jälkikäteen. Ei yritetty selvittää syytä miksi käyttäydyin niin. Tai sit se huono käytös mitätöitiin eikä sitä otettu tosissaan. Tyyliin sanottiin vaan, et ei nyt tommosesta tarvi kiukutella. Tässäkään tapauksessa en koe, että olisin tullut kuulluksi. Sit jos oli tosi Ilonen jostain niin saatto kuulla vähän ivallisen, mikäs nyt noin naurattaa. Tuli olo, ettei oikein mitään tunteita sais näyttää. Silti koen, et mulla oli onnellinen lapsuus. Kaikesta muusta paitsi tunnepuolesta huolehdittiin hyvin.
Nyt mulla on tuo sama ongelma, etten tiedä rakastanko oikein miestä ja lapsia. Ne on kaikki ihania ja hyviä tyyppejä, mutta tuntuu, että jotain puuttuu. Muilla se rakkaus vaikuttaa olevan jotain maata järisyttävää, mutta oma tunne-elämä on kauheen tasaista. En koe mitään suuria tunteita puoleen tai toiseen. Toki siis koen eri tunteita, mutta tuntuu, että muilla ihmisillä se tunteen voimakkuus on paljon suurempi. Mistä tää vois johtua? Enkö vaan "uskalla" tuntea? Miten sitä voi oppia?
Omalla kohdalla ton asioiden puheeksi ottamisen vaikeuden koen johtuvan siitä, että lapsena mua ei kuunneltu. Edelleen pelottaa, että jos ne mulle tärkeät asiat vaan ohitetaan, mua ei oteta tosissaan tai mun tarpeita pidetään naurettavina.
Oho, minulla on aivan samoja tuntemuksia tai pitäisikö sanoa tunteettomuuksia. Olen häpeällä kasvatettu. Jotenkin hautaan tunteeni syvälle enkä osaa tuoda esille omia tarpeitani parisuhteessa.
En ole varma olenko koskaan rakastanut ketään sitten lapsuuden paitsi omia lapsiani rakastan kyllä. Olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, joiden päättyminen ei tuntunut minusta miltään. Lähinnä keskityn hoitamaan käytännön asioita.
Sisälläni on pieni, arka sydän, jota suojelen vimmatusti. Haluaisin rakastaa ja rakastua, en vain uskalla avautua kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan tuo tietynlainen tunteiden jatkuva tasaisuus olla myös tavallaan voimavara.? Elämä sujuu kun ei jää kiinni juttuihin yms
Lohduttavaa, että täällä on kohtalotovereita vaikka ikävä asia onkin. Pelkään, että aiheutan samaa myös lapsilleni ja heistäkin tulee tunnekylmiä. Nuoruudessani ihastuin aina yksipuolisesti kunnes yhden pitkän suhteen ja pitkän sinkkuajan jälkeen tapaisin mieheni. Hän oli se kuka oli kiinnostuneempi minusta ja olin todella väsynyt elämään yksin ja sillä tiellä nyt ollaan. Olen häntä mielestäni rakastanut, vaikkakaan en kovin intohimoisesti. Nyt suhdetta jo pitkä taival takana ja sekin on jo laimentanut tunteita.
Mietityttää ja harmittaakin kuitenkin, että en ole läheinen edes lasteni kanssa.
Kun puhumme jostain vakavammasta tai kannustan tms., tunnen että ne ovat vain sanoja mitä tulee suustani. En ole mukana tilanteessa.
Minulta salattiin tärkeä asia pitkälle nuoruuteen. Se tuli ilmi ja siitä puhuttiin silloin hetki eikä enää koskaan palattu aiheeseen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu juttu, varmaan sitten monelle. On vaikea päästää muita lähelle tunnetasolla.
Ei tuo ole narsismia.