alkolistista eronneet ja uusi suhde

Toukokuussa 2002 tein siitä lopun. Elin itsekseni marraskuuhun 2006.



En kaipaa entiseen eikä ole edes tarvetta sitä muistella.

Kun palasin Suomeen, tapasimme muutaman kerran, mutta hän oli kyllä mennyt niin paljon jo alaspäin, että se jäi siihen. Nyt uusi hyvä mies ja lapsi. Lapsiluku jää osaltani yhteen ihmisen biologian takia, tähän kaikkeen on mennyt aikaa ja nyt on ikää liikaa toiseen lapseen.



Silti olen ikuisesti kiitollinen, että en lapsentekoon tuon alkoholistin kanssa ryhtynyt (hän olisi kylä ollut halukas ja minä tuolloin täydellisessä synnytysiässä), ei voi olla lapsen etu, että isä on alkoholisti. Ja lapsen kautta tuokin luuseri kuuluisi myös nykyään elämääni. Niin ja isänikin oli alkoholisti, repikää siitä.

Elämäntilanteeni ja asuinpaikkani on muuttunut niin paljon, etten ole missään tekemisissä eksäni kanssa. Yhteisiä tuttuja toki on, mutta kyselyt "Oletko X:ää nähnyt?", "Oletko X:stä mitään kuullut?" ovat hiipuneet ensimmäisen vuoden aikana.



Uudessa suhteessani käytetään alkoholia järkevien aikuisten tavoin. Alkoholi näyttelee melko suurtakin osaa: voimme pohtia tarkkaan sopivaa viiniä viikonlopun aterialle tms. Tämä ei minua häiritse vähääkään, koska luotan kumppaniini tässä asiassa täysin. Reilun kolmen vuoden aikana olen nähnyt häntä humalassa vain harvoin, ja hänen juomisensa on avointa ja sosiaalista, toisin kuin eksäni salaileva ja yksinäinen juopottelu.



Silti silti... Jotain on jäänyt takaraivoon. Minun on vaikea nukahtaa, jos puoliskoni on jossain iltaa viettämässä. Jos olen nukahtanut, herään silmänräpäyksessä hänen tuloonsa ja sydämeni alkaa lyödä hulluna. Koetan selittää itselleni, että ei tämä johda riitaan, hän tuskin on edes humalassa, ei todellakaan ryhdy oksentelemaan tai riehumaan tms. Kuitenkaan järkipuhe itselleni ei auta, vaan noina hetkinä (pikkujoulut + pari muuta poikien iltaa viodessa) panikoidun täysin. En siis vielä jalkeilla ollessani illalla vatvo asiaa yhtään, mutta juuri se oven rapsahdukseen herääminen puoliunesta nostaa opitun varuillaanolon pintaan. Milloinkohan tästä pääsee eroon?

Milloin tunsitte olevanne uuteen suhteeseen, eli päsittekö kuinka nopeasti eroon tunteista exää kohtaan?

olen ymmärtänyt, että ongelma usein on se, että tunteet ja rakkaus on vielä niin vahvaa ja ehkä jotain läheisriippuvuuttakin on lisäksi, niin on normaalia vaikeampaa päästä suhteesta lopullisesti irti? Onko näin?

Siitä huonosta suhteesta irrottautuminen kesti tosiaan pitkään, mutta minulla se meni niin, että jo suhteessa ollessani tein sitä eroa, ennen kuin itse oikeastaan huomasinkaan, pari viimeista vuotta. Tunteet olivat kuolleet jo aikaa sitten, ja lähinnä irtiotto oli rohkeudesta kiinni. Sitten kun olin lopullisesti irti (muutettu erilleen eikä enää mitään veivaamista), olin valmis. Tottakai jälkikäteen ajattelen, että siitä olisi pitänyt tajuta lähteä jo aikaisemmin, ei kenenkään pitäisi alentia sietämään sellaista elämää.



Uusi kumppani löytyi sattumalta kovin nopeasti, vaikka ehdin kimpoilla sinkkuelämän huvituksienkin perässä hetken. Kai podin samaan aikaan jotain ikäkriisiä ja ajattelin, että ei niin vanhalle akalle (olin 28v) enää kunnon mietsä löydy. Olipa ihanaa olla väärässä!



Ja joo, tosiaan olen onnellinen, ettei siitä suhteesta ole lapsia, kuten joku muukin tässä ketjussa totesi. Ystäväni tilanne on ollut hieman samanlainen, ja hänellä taas on huonosta suhteesta lapsi. Hän sanoo lapsen olevan parasta elämässään, enkä sitä todellakaan epäile, mutta olen silti hyvilläni, ettei minun lapsenkaan takia tarvitse olla eksään yhteydessä. Ajatus siitä, että uusi kumppanini on pian lapseni isä, on jotenkin mieletön, ja sitä ajatellessä sydän sulaa (olen viimeisilläni raskaana täällä ja kenties hieman emotionaalinen...).

Aika samoilla linjoilla edeltäneen kanssa. Eroa tein mielessäni jo todella kauan. Lasten takia sitä jaksoi yrittää ja yrittää.

Lopulta kun mies pelasi talon eli lainat jäi maksamatta kun pelasi rahat ja salasi pankin ilmoitukset niin vihelsin pelin poikki ja muutin parin sadan kilometrin päähän. Annoin miehelle mahdollisuuden tulla mukaan ihan koe mielessä olisiko hänestä irtaantumaan vanhoista kuvioista, kavereista ja entisestä elämästä. Olisiko vihdoin valmis laittamaan lapsensa oman navan edelle. EI ollut joten lopullisesti heitin ulos 3 kk myöhemmin.



Ei ole mitään tavoitteitakaan tai haluja aloittaa suhdetta kenenkään kanssa vaikka erosta jo reilu vuosi.

oletteko huomanneet, että ero alkoholistista olisi ollut vaikeampaa, kun ns. normaali ero?

oletteko huomanneet, että ero alkoholistista olisi ollut vaikeampaa, kun ns. normaali ero?

On vaikeampaa. Itse ainakin koin olevani huono ihminen kun jätän sairaan ihmisen yksin. Mutta samalla tuin alkoholisti juomiseen tällä käytökselläni. Oli vaikeaa olla julma ja kääntää selkä.