Lue keskustelun säännöt.
Te jotka olette kirjoittanee hyvät ylioppilasarvosanat koetteko itsetuntonne vahvaksi?
24.02.2021 |
Tuntuuko teistä, että pystytte selviytymään elämän haasteissa? Itse peilaan heikkoja ylioppilasarvosanoja (a:ta ja b:tä) lähes kaikkeen tekemiseeni. Yo-todistuksen kirjoittaminen oli itselleni kuitenkin työn ja tuskan takana. Tunnen, että mitään uutta ei kannata aloittaa, kun edes tyydyttävään (kouluarvosanoin 7) lopputulokseen pääseminen vaatisi äärimmäisiä ponnisteluja. Ikääkin alkaa olla sen verran paljon, etten kehtaa sitä edes tähän kirjoittaa. Olen väliinputoaja jolla ei ole koulutusta tai työtä.
Mikäli olisin pärjännyt koulussa hyvin, uskoisin, että sen tuoma itsevarmuus näkyisi vahvasti toiminnassani; "Koska minä pärjäsin silloinkin hyvin, niin miksi en tässä pärjäisi".
Kommentit (10)
No enemmän se on niin, että kun elämässä menee ajoittain surkeasti, niin mieleen kaivetut laudaturit nostavat taas itsetuntoa. Ei niitä muulloin muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Olen ollut muita miellyttävä suorittaja lapsesta asti. Sain burn outin abivuonna ja nyt kandia tehdessä tunnun olevan taas sairasloman tarpeessa. Yliopistossa keskiarvo on 4,5, mutta sitä varten olen uhrannut kaverisuhteeni, yöuneni ja henkisen terveyteni. Koen olevani huono ihminen enkä uskalla päästää ketään oikeasti lähelle. Haluaisin vain kuolla.
En todellakaan. Korkeakouluopinnot jäivät mt-ongelmien takia kesken, tein vuosia hanttihommia ja nyt fyysisen sairauden myötä työkyvytön, köyhä ja yksin. P*skankaan merkitystä 20 vuoden takaisilla kirjoitustuloksilla.
Yo -todistuksen arvosanat oli minulle keino päästä opiskelemaan haluamaani alaa. Sen jälkeen en ole niitä sen erityisemmin miettinyt.
Ensin pitäisi varmaankin määritellä ne hyvät arvosanat.
Itse kirjoitin M:n paperit ( eika ennen Eximiaa), ja koen, että hyvät paperit olisivat olleet vain ne L:n paperit.
Aina menestyin koulussa hyvin, mutta kirjoitukset menivät muutamasta syystä penkin alle. Niitä tässä erittelemättä.
Koulumenestys on vain koulumenestystä. Minä taas kipuilen vanhan koulukiusaamisen ja vanhempien harjoittaman henkisen väkivallan vuoksi. Vaikka olisin kirjoittanut vain a:n paperit mutta minulla olisi ollut kouluvuosina mahdollisuus hengittää koulussa ja/tai kotona, niin itsevarmuuteni olisi ollut paljon parempaa. Nyt joudun kamppailemaan huonon itsetunnon ja kaikkien haukkujen vuoksi, joka kerran kun lähden töihin, joka kerran, kun olen menossa harrasteryhmään, koulutuksiin jne. Aina on sellainen olo, että kyllä kohta viimeistään joku alkaa haukkua, huutaa, nimitellä, eristää, sylkeä, potkia, hakata...
Välillä koen suurtakin katkeruutta, että kaikkiin elämän mukaviin asioihin liittyy pelko ja tuska, siitä, että kohta joku kiusaa. Monta vuotta meni omien lasten kanssa, että ihmettelin, että miten he voivat minusta pitää. Olen mukava, kiltti, älykäs, huumorintajuinen ihminen, mutta kun on pidetty alempana, niin sitä aina ihmettelee, että mikä toisessa on vikana kun se minusta pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se tietyllä tavalla on hivelee itsetuntoa että sai huippupaperit vähällä opiskelulla, ja että jos tarvitsisi vaihtaa alaa, pääsisi opiskelemaan melkein mitä vain.
Mutta eipä se muuta sitä tosiseikkaa, että olen peruslaiska ja innostukseni sammuu helposti. Gradu jäi ensimmäiselläkin alalta kesken, onneksi töitä on riittänyt nykyisessä nopeatempoisessa ja vaihtelevassa ammatissa.
Kyllähän sitä nuorena kysyy ihmisiltä yo-tulokset ja osaksi sen perusteella päättää, haluaako olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei juurikaan auta ällät elämässä. Näin 20 vuotta myohemmin onni laudatureista ja hyvistä yliopisto-opiskelupaikoista on todellakin haihtunut, kun kaikenmaailman tradenomit, yhteisöpedagogit yms. ”helpolla sisään ja ulos”-koulujen tyypit vetää ohi työelämässä. Moni meistä laudaturit saaneista on perisuomalaisen vaatimaton, ei kehtaa nostaa itseään, tekee vain hyvin hommat (ja enemmänkin kuin omansa) - ja on kovasti toivonut, että se kantaa ja huomataan. Mutta ei mene niin, höselöt pokkatyypit vain palkitaan. Me ällän ylioppilaat nuollaan näppejä.
Käytännön hyötyä kuudesta ällästä ei juurikaan ollut, siihen aikaan oli pakko lukea pääsykoekirjat todella huolella, että pääsi yliopistoon, oman alani pääsykoeraja oli Tampereen yliopiston korkein näyttelijätyön koulutusohjelman jälkeen.
Pelkällä todistuksella olisin päässyt lukemaan muistaakseni geologiaa.
Mutta toki kaikki sellaiset koitokset, joissa pärjää, vahvistavat itsetuntoa. Minulla on ollut paljon sellaisia kokemuksia: pääsy 18-vuotiaana kertayrityksellä lukemaan tuota himoitsemaani alaa, pääsy vaivatta uralla eteenpäin jne.
Nyt olen alalla, jossa vaaditaan hyvää itsetuntoa ja rohkeutta, ja erittäin suurta joustavuutta selvitä oudoissa ja haastavissa tilanteissa.
Ymmärrän hyvin, että sellaiselle "en mä kumminkaan pärjää, kun en ole koskaan ennenkään pärjännyt" -uralle on helppo lipsahtaa. Järjellä ajatellen YKSI ainoa epäonnistuminen ei tosiaan kerro siitä, mitä edellytyksiä ihmisellä olisi vaikkapa käden taitoja vaativalle alalle. Tai mikä jottei akateemisellekin, esimerkiksi minun graduni aikoinaan tarkasti professori, joka oli omasta gradustaan saanut vain non sinen.
Enkä usko, että pelkkä hyvä yo-tutkintokaan minua olisi auttanut, jos sen jälkeen kaikki olisi ollut enemmän tai vähemmän takkuista.
Mutta se itsetunto, jostakin se pitäisi saada rakennetuksi. On ne sitten opillisia kokemuksia tai vaikkapa ammattillisia tai harrastuksista tulevia tai pärjäämistä elämän vastoinkäymisissä muutoin.
Paljon tietysti riippuu myös lapsuudesta ja perheen tuesta. Itselläni on adhd-lapsi, joka punnersi lukion lävitse myös heikolla todistuksella, mutta häntä on aina tuettu taideharrastuksessa ja hän tietää olevansa siinä erinomainen ja muutoinkin omaavansa paljon vahvuuksia. Toivon niiden ja älykkyytensä tukevan häntä eteenpäin, vaikka pänttääminen tuskin koskaan on hänen "juttunsa".
Juu koen, mutta en tuon takia vaan yliopisto-opinnoissa pärjäämisen vuoksi.