Lue keskustelun säännöt.
Millä perusteella masennuksessa ei ole koskaan omaa syytä asenteessa?
21.02.2021 |
Millä perusteella joillekin sallitaan vuosia kestävä tai vaikka koko elämän mittainen masennus, niin että eivät edes töissä käy ja vaan selkään taputellaan että voi raukkaa ja sympatiaa riittää. Miksi pitkäaikainen masentuminen on sallittua ja sen suhteen ajatellaan, etteivät kaikki ole samalla viivalla, kun taas jossain muissa asioissa ajatellaan, että oma tilanne on vaan omaa heikkoutta ja huonoutta? Miksi masentunut saa olla yksilöllisillä syillä, mutta jotkin muut asiat tuomitaan heti, vaikka olisi oikeasti olemassa merkittäviä geneettisiäkin eroja?
Kommentit (32)
Se on sairaus. Yhtä paljon omaa syytä kuin syöpä ja yhtä hedelmällistä pohtia kenen syytä sairastuminen on... Eli suomeksi ei mitään merkitystä, etenkään toipumisen kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus on uskon puutetta Jumalaa.
Alkoholi vaikuttaa mm. Suomessa hyviin moniin fyysisiin ja psyykkisiin sairauksiin.
Samoin tupakointi.
Valitettavasti.
Erikoinen ajattelutapa.
Miten sinun mielestäsi pitäisi suhtautua esimerkiksi syöpäsairaisiin, joista toisella on parempi ennuste ja paranee lyhyehköllä hoidolla ja toinen laitetaan saattohoitoon?
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen ajattelutapa.
Miten sinun mielestäsi pitäisi suhtautua esimerkiksi syöpäsairaisiin, joista toisella on parempi ennuste ja paranee lyhyehköllä hoidolla ja toinen laitetaan saattohoitoon?
Syövistä tunnetusti paranee urheudella tai rukouksilla. :D
Minun syöpäni parani taitavalla lääkityksellä ja erittäin hyvällä sairaalahoidolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä mulle vaan aina sanotaan että jos oot masentunu, se on susta itsestäs kii, jokainen on oman onnensa seppä, kuka kissan hännän nostaisi jollei kissa itse, kaikki on itsestäs kii. Miljoonia tollasia lauseita oon kuullu , tai sitten vähättelevää "ootko masentunu????" juttua - ilman mitään rakentavuutta. :D Vaikka tyyppi olisi itse selkeästi enemmän masentunut.......
Eli joo se riippuu ihmisestä että kenen masennus hyväksytään ja kenen ei.... ja lisäksi jos luulet että kukaan ei kritisoi jonkun ihmisen masennusta ollenkaan niin oot väärässä, kritisoijia kyllä myös on aina..
Mulla masennus alkoi parantua nimenomaan sillä kun lopetin vuosia kestäneen ihmeparantumisen odottelemisen. Aloin vihdoin liikkua taas ihmisten seurassa, hain opiskelemaan ja laitoin ruoka- sekä unirytmin kuntoon. Päätin että en suostu enää olemaan syrjäytynyt joka tekee hidasta kuolemaa. 2 vuotta myöhemmin masennus muuttunut vaikeasta lievään. Vaikeaa oli, alussa sai aamuisin itkeä parin tunnin ajan koska tuntui niin pahalta, mutta olipahan sen arvoista.
Ja kyllä, saatte kivittää. Oma kokemukseni vain masennuksesta, jonka vuoksi olin jopa osastolla useita kuukausia. Ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja kokeiltiin 15 eri lääkettä, mistään ei ollut apua. Lähipiirissäni on myös muita masentuneita, ja kumma kyllä, heidän käytöksessään huomaa heti eron jos saa vähän otetta siitä "normaalielämästä", jossa käydään ulkona, nähdään ihmisiä ja tehdään jotain jolla koetaan olevan merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä tän pointtia. Syyllistetään siitä, että joku on vaikeasti masentunut? Miksi kukaan haluaisi olla masentunut? Jos sen vois kääntää pois kuin nappia painamalla niin tämmöistä sairautta tunnettaiskaan.
Masennus on mielen reagointitapa kuormittaviin olosuhteisiin - ei elämänmittainen "status" kuten Suomessa.
Todellinen parantuminen alkaa niitä olosuhteita ja mielen reagointitapoja muuttamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No etkö ole ap ikinä tavannut ihmistä joka on aurinkoinen mutta masennuskausinaan tosi tummissa vesissä? Ja jotkut bipolaarit ovat huippumaanisia - pitäiskö niidenkin vaan muuttaa asennetta ja olla "vähemmän maaninen"?
Kyllä lievän alakulon saa tsempattua pois, mutta oikea masennus on kuin paha flunssa, ei sitä tosta vaan ajatella pois.
Vierailija kirjoitti:
Masennus on mielen reagointitapa kuormittaviin olosuhteisiin - ei elämänmittainen "status" kuten Suomessa.
Todellinen parantuminen alkaa niitä olosuhteita ja mielen reagointitapoja muuttamalla.
Mutta ei jos vika on alunperin aivokemiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt oikein saa otetta tästä aloituksesta.
Minun masennukseeni kuuluu erittäin voimakkaat itsesyytökset sekä elämänvalinnoista että ajoittaisesta toimintakyvyttömyydestä. En myöskään koe, että ympäröivä yhteiskunta suhtautuisi tähän sairauteen erityisen selkääntaputtelevasti.
Olen ollut joskus työttömänä mutta nyt opiskelen. Olen tällä hetkellä toimintakykyinen masennuksesta huolimatta, ja niin on moni muukin masennuksesta kärsivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus on mielen reagointitapa kuormittaviin olosuhteisiin - ei elämänmittainen "status" kuten Suomessa.
Todellinen parantuminen alkaa niitä olosuhteita ja mielen reagointitapoja muuttamalla.
Mutta ei jos vika on alunperin aivokemiassa.
Kuinka usein se oikeasti on? Seuraussuhde on päinvastainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma on että masentuneen aloitekyky ja kyky nauttia asioista on kuin murtunut. Sitten kun se on parantunut on mahdollista parantaa myös elämänlaatuaan.
Millä perusteella masennus on ymmärrettävä sairaus? Eihän esim lihavuusgeenin omaavastakaan ajatella, että hänen ylipainonsa on seurausta sairaudesta, vaan sitä pudetään itsehillinnän puutteena? Miksi siis yhtä perustellusti masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni? Miksi hänelle annetaan oikeus olla yksilö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus on mielen reagointitapa kuormittaviin olosuhteisiin - ei elämänmittainen "status" kuten Suomessa.
Todellinen parantuminen alkaa niitä olosuhteita ja mielen reagointitapoja muuttamalla.
Mutta ei jos vika on alunperin aivokemiassa.
Kuinka usein se oikeasti on? Seuraussuhde on päinvastainen.
En tiedä, en ole tutkinut asiaa.
Masennusta on montaa eri astetta. Psykoottinen masennus on yhtä tappava tauti kuin syöpä. Siitä alaspäin on erilaisia toimintakyvyn häiriöiden asteita.
Jos ap hakee sitä, että jotkut "masentuneet" hakevat ylimääräisiä säälipisteitä, olen hänen kanssaan samaa mieltä. Työterveyshuollon yksi yleisimmistä diagnooseista saikuttamiselle on varmaankin masennus ja ahdistus, epämääräisten selkävaivojen lisäksi. Niin ja tietenkin todistamattomat sisäilmaongelmat.
Pitää erottaa ns. vitutusmasennus oikeasta masennuksesta. Ensimmäiselle on tyypillistä kostaa ja näyttää pitkää nenää jollekulle. Oikeasti masentuneen kyllä erottaa, toimintakyky on rajoittunut, syytä pahaan oloon ei osaa ilmaista, itkee ilman syytä.
Vierailija kirjoitti:
Millä perusteella masennus on ymmärrettävä sairaus? Eihän esim lihavuusgeenin omaavastakaan ajatella, että hänen ylipainonsa on seurausta sairaudesta, vaan sitä pudetään itsehillinnän puutteena? Miksi siis yhtä perustellusti masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni? Miksi hänelle annetaan oikeus olla yksilö?
Mikä sua nyt ihan tarkkaan pännii?
Ja jotkut ihmiset vaan lihovat toisia helpommin ihan samalla ruokavaliolla, ei siihenkään ole löytynyt selvää syytä miksi näin tapahtuu. Voi yrittää sitä ja tätä konstia mutta mikään ei vaan auta.
Vierailija kirjoitti:
Millä perusteella masennus on ymmärrettävä sairaus? Eihän esim lihavuusgeenin omaavastakaan ajatella, että hänen ylipainonsa on seurausta sairaudesta, vaan sitä pudetään itsehillinnän puutteena? Miksi siis yhtä perustellusti masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni? Miksi hänelle annetaan oikeus olla yksilö?
Lihavuus ei ole enää omasta toiminnasta kiinni. Yli puolet kansasta on lihavia ja laihat lihoo koko ajan. Tällä tahdilla olemme pian kaikki ylipainoisia.
Veikkaan, että siksi koska kaikki ihmiset ovat joskus kokeneet masennusta ja voivat samaistua siihen toisin kuin moneen muuhun asiaan. He eivät usko, että joku muu asia on yksilöllisyydestä kiinni, koska he eivät itse siitä ole koskaan kärsineet.