Erilleen kasvaminen lapsuuden ystävistä

Huomaan kasvaneeni täysin erilleen lapsuuden ystävistäni. Alkuun se ei häirinnyt ja ajattelin, että se kuuluu normaaliin elämään ja aikuistumiseen. Olen aina ollut aktiivinen osapuoli pitämään yhteyttä mutta viimeisen muutaman vuoden aikana lopetin sen. Olen itse muuttunut ja koko ystävyyden dynamiikka oli sellaista että olen ollut ns ylimääräinen porukassa. Sittemmin olemme kasvaneet myös arvopohjilta erilaisiksi ihmisiksi. Tuntuu, että nykyään ystävien mielipiteet asioihin 90% pöyristyttää vain minua. Olemme niin erilaisia. Omat elämänvalintani varmasti pöyristyttävät heitä yhtä lailla. Ystäväni ovat ihmisiä joita minun on vaikea arvostaa. Minua häiritsee heidän itsekkyytensä , ylimielisyytensä, pinnallisuutensa ja kyvyttömyytensä ajatell muita kuin itseään. Yksinkertaisesti en keksi, mistä keskustella ja aina kun sanon jonkin oman mielipiteen, se täytyy aina perustella juurta jaksain, niinkuin minä olisin joku hullu. Esimerkiksi jos olen sitä mieltä että ulkonäkö ja pinnallisuus ei ole tärkein asia - se täytyy selittää MIKSI! Vaikka eikö ole sanontakin ”sisäinen kauneus on tärkeintä”. He ovat myös ahneita ja petollisia. Siis käytännössä aivan päinvastaisia ihmisiä. Uskon myös että jos ihmiskunnan tulevaisuus riippuisi ko ihmisistä, ihmiskunnalle kävisi huonosti. Onko tämäkin vain jokin välivaihe ja menee ohi ja se yhteenkuuluvuuden tunne löytyy vielä ? Olenko minä vain outolintu? Onko todella niin outoa ja väärää jos haluaa oll eettinen , toimia oikein, huomioida muut, olla rehellinen ja keskittyä muuhunkin kuin siihen miten saa vatsalihakset näkyviin jumpalla?

Vai tulisiko vain arvostaa niitä ystäviä mitä on. Vaikkakin outona lintuna.