Onko täällä muita, jotka ovat jääneet näin aikuisena ulkopuolella omasta lapsuuden perheestä?

Kyllä, sama kuvio. Mut on hylätty ja nuorempaa sisarusta suositaan ja paapotaan. Mä en ole saanut 18v jälkeen yhtään rahaa, lahjaa, tukea tai apua. Sisarukselle annetaan rahaa, ostettu autoja, asunto ja mökki.

Sisaruksen kanssa vanhemmat hengaa ja matkustelee. Mä en saa mennä edes jouluna käymään.

Olen jäänyt etäiseksi, sillä asun kauempana. Soittelemme noin parin viikon välein kuulumiset läpi vartissa ja näemme toisemme 2-3 kertaa vuodessa. En saa mitään apua missään muodossa (en kyllä tarvitsekaan toisaalta) eikä tunnu paljon vanhempia kiinnostavan tekemiseni. En tiedä miksi näin, ihan asialliset välit, mutta näin se on ollut jo vuosia. Olen oikeastaan jo tottunut siihen.

Kateus sisaruksia kohtaan on vanhempien aiheuttamaa. Epäreiluus aiheuttaa ymmärrettävästi katkeruutta muissa. Minä en alkaisi tuollasta katsomaan ja sietämään. Pitäisin välit vain korrekteina hyvää joulua ja uutta vuotta-tyyppisenä kylmänä mutta asiallisena.

Monesti nämä alkaa jo lapsuudessa. Tämä kuvio oli meilläkin lapsena jo olemassa. Mun piti omalla työllä ja säästämisellä ostaa harrastusvälineet, sisarukselle kaiken osti vanhemmat. Minä juoksin serkkujen vanhoissa vaatteissa, sisarukselle ostettiin kaikki uutena. Lukion kirjat mun piti maksaa itse siivoustyöllä, sisarukselle maksettiin ne vanhempien toimesra.

Minä lähdin opiskelemaan, kotoa sain vain repullisen vaatteita lähtiessä, en huonekaluja, astioita, rahaa tai muuttoapua. (Jota en tarvinnutkaan kyllä sinällään kun en saanut esim sänkyäni). Sisarukselle ostettiin lahjaksi OMA ASUNTO ja sinne ostettiin priimat uudet kalusteet, vanhemmat maksoi.

Nyt olen nelikymppinen, sisarus 2v nuorempi. Sisarus on saanut vuosien aikana asuntoja, autoja, tontin, mökin, ja perintö menee sisarukselle. Mut on jätetty perinnöttä (saan lakiosan jos alan tappelemaan).

Pahinta silti se että mun lapsista ei välitetä ja vanhemmat sanoi että eivät halua olla isovanhempia mun lapsille, ainoastaan sisaruksen lapsille. Ne onkin sitten rakkaita ja niitä hoidetaan ja paapotaan. Mun lapset ei saa edes synttäripnnittelua tekstarilla.

Tätähän tämä. Olen aina ollut se kiltimpi, ahkerampi ja tunnollisempi lapsistA, hoitanut koulun ja kotityöt. Silti saan tällaista kohtelua palkinnoksi. Jokuhan tuossa on nyt vanhemmilla ongelma, miksi purkavat vihaa minuun.

Tuttua on ja paljon yleisempää kuin mitä luulee. Asia on vaan tabu eikä kukaan omalla nimellä kehtaa tästä valittaa.

Mä, mutta tämä on ihan toivottua ja oma valinta. Mulla ei ole eikä tule lapsia joten ei tarvi miettiä lastenlasten suhteita mummoon ja pappaan. Ja itse olen erakkoluonne joka en halua ihmissuhteita keneenkään.

Tuo on tavattoman kurjaa kun sille ei voi tehdä mitään. Jos asiasta yrittää puhua vanhemmille, raivostuivat ja kiistävät kaiken ja alkavat ilkkua miten lapsellinen ja typerä olen.

Kait sit on normaalia että yhdelle lapselle ostetaan asuntoa ja autoa ja etelänmatkaa, ja toinen ei saa koskaan mitään.

Ainahan tälläkin palstalla kiljutaan että vanhemmat saa päättää rahoistaan ja heillä on täysi oikeus antaa ne vain yhdelle valitsemalleen lapselle!

Näinhän se lain mukaan menee. Sitten pitää vaan vanhempien hyväksyä tekonsa seuraukset. Esim minä en aio millään tavalla, vähäisissäkään määrin auttaa niitä vanhuksina. Hoitakoon se suosikki-lellilapsi jolle on ostettu ja maksettu kaikki. Ainoa yllätys niille vanhemmille vaan on se että se lellilapsikaaan ei aio auttaa. On niin härski että pyysi että voisinko minä ottaa sen auttamisroolin!

Varmaan osittain kyllä. Sanoisin, että syy on, että olen jollain tapaa liian erilainen ja siten "vieras". Sisarukseni ovat luonteiltaan ehkä samanlaisempia. Olen elänyt monella tavoin erilaisen elämän ja siten elämäntilanteemme ja ajatuksemme eivät aina ihan kohtaa. Jo lapsena olin kiinnostunut erilaisista asioista ja olin temperamentiltani erilainen, vaikka suhde nuorempaan sisarukseen olikin erittäin läheinen.

Kun vanhempanne kuolivat, ja etenkin äidin yhteen sitova voima on poissa, huomaan eriytyneisyyden entistäkin syvemmin. Olen täysin ulkokehällä. Sisarukseni ovat keskenään tekemisissä, käyvät yhdessä paikoissa, kylässä jne. ja tietävät asioistaan, mutta minulle ei välttämättä muisteta edes ilmoittaa niistäkään asioista, jotka koskevat myös minua. Yhteydenpito on aika lailla varassani, mistä syystä se onkin sitten vuosien yksipuolisuuden synnyttämän turhautumisen myötä jäänyt.

Toisaalta mietin asioita aina järjellä ja ymmärrän tämän niin, että koska rakkauteni ja välittämiseni on tietyllä tapaa varmaa, siihen ei satsata. Koska olen luontaisesti hyväluontoinen, huomioon ottava ja diplomaattinen tyyppi, ei minulta tarvitse erikseen ostaa huomiota eikä minua tarvitse epätoivoisuuteen asti miellyttää. Tyyliin muistan yhä merkkipäivät, vaikka omani unohtuu. Eli ihminen, jonka olemassaoloon ja rakkauteen voi luottaa, unohtuu, kun taas samalla epätoivoisesti yritetään miellyttää niitä, jotka eivät huomioi takaisin ja välitä. Kyse on itsetunnon haavoittuvuudesta, jota paikataan miellyttämällä niitä, jotka eivät välitä, ja omaa kelpaamattomuutta käsitellään syrjimällä heitä, jotka välittäisivät.

Kiltti lapsi tarpeineen myös helposti unohtuu, kun temperamenttisempi tänttärää vaatii siinä vieressä jotain meluten ja uhoten. Känkkäränkälle annetaan helpommin periksi, mukautuvalle taas on vanhemman helpompi kasvatusmielessäkin sanoa ei. Aina ei ole kyse vanhempien pahantahtoisuudesta. Hankalalla käytöksellä vain saa joskus helpommin asioita läpi.

Toisaalta kilttinä sai myös paljon mahdollisuuksia, jotka temperamenttisilta sisaruksilta jäivät saamatta, kuten pääsi vaikka helppona lapsena aikuisten kanssa aikuisten teatterinäytöksiin tai reissuun, jonne temperamenttisempaa ja helposti kitisevää mukulaa ei käytännön syistä otettu mukaan. Itse sain myös joskus erikoiskohtelua, joka sisaruksiltani jäi saamatta. Eli en koe tietoisesti tulleeni syrjityksi, mutta erilaisena "kolmantena" pyöränä olen kyllä usein pudonnut perheen kelkasta. Ja tiettyä syvääkin erilaisuutta olen kokenut aina.