Minun mieleni ei halua ymmärtää, ettei kuollut tule enää takaisin

Saman asian kanssa itsekin kamppailen parhaillaan. 

Mulla sama... mieleni ei koskaan ole osannut käsitellä vaikeita asioita ja tämä purkautuu pakko-oireisena häiriönä. Pakko-oireeni pahenevat aina stressaannuttuani ja ahdistuttuani. Keskityn vain pesemiseen ja pakkoliikkeisiin. Jokin on vialla aivoissani.

Lapseni kuolema murtaisi minut, kaiken muun kestän. Mutta tämä yksilöllistä.

minä ajattelen että uskova on taivaassa,eikä haluaosi tulla missääntapauksessa takaisin maanpäälle.

Minä menetin lemmikin.. tuntuu niin pahalta, että tämä on poissa.

Se on ihan perus selviytymisvietti. Se saa osan selittelemään itselleen, ettei kuollut oikeasti ole kuollut vaan elää.

Itselläni elävät unet silloin tällöin ovat pehmentäneet asiaa lopulta, pikkuhiljaa. Unessa aivot vähitellen käsittelevät tapahtunutta ja muuttavat sen ehkä lopulta osaksi elettyä elämää, vaikka aikaa siihen menee.

Koen että kokemaani hyvää ei ole koskaan voitu lopullisesti riistää, se jää osaksi minua ja alkaa taas jossain vaiheessa uudelleen kantaa minua. Surulle on annettava se aika jonka se vaatii.

Mutta hehän ovat täällä! Me vain emme heitä osaa aistia kuin häivähdyksenä tai tunteena.

Jos rakkaasi vain voisi sanoa, hän kertoisi sinulle, että hänellä on kaikki hyvin ja hän auttaa ja on vierelläsi koko ajan.

Lopulta me kaikki kohtaamme. Meidän vain on elettävä täällä oma elämämme taipale ja tehtävä ne asiat, jota pitää tehdä.