Miten saa takaisin hellyyden, kunnioituksen ja arvostuksen parisuhteeseen???

Minusta tuntuu, että olen itsestäänselvyys miehelle. Käyn 30 tuntia viikossa töissä, hoidan kodin ja lapset, totta kai, kun olen äiti ja jaksan ja pystyn kaikkeen.

Olen ajatellut, että jonkinlainen näpäytys tai shokkihoito voisi tehota, mutta millainen? Ja miten sen järjestää pikkulapsiarjen keskellä? :(

Meillä oli monta vuotta erittäin tyydyttävä parisuhde. Rakastettiin ja lujaa. Hellittiin ja paijattiin...Nyt tuntuu, että ärsytän vaan miestä koko ajan, ei tule hellyyttä, ei huomiota. Itse haluaisin halia pusia ja puhua välillä höpöjä niin kuin ennenkin, mutta minkäs teet jos toinen suurin piirtein työntää pois. Myös ns. "kuittailu" on yleistä...monesti olenkin sanonut että eikö minussa ole enää mitään hyvää, pitääkö koko ajan vittuilla???



-ap

Meille sitä ei tullut takaisin. Otin eron (olen mies), ja nyt aivan viime aikoina ex-vaimo on alkanut taas herkistellä. Ilmeisesti näki mitä menetti.



Myöhäistähän se enää on. En voi enää rakastaa ihmistä, joka on omistanut kuutisen vuotta sen kertomiseen, miten huono olen kaikessa.



Pitää vain liikkua eteenpäin.



Tämä kuulostaa surulliselata, mutta on minun kokemukseni tästä asiasta. On löydettävä uusi ihminen, jonka kanssa voi taas nähdä maailman tuoreesti.

Meillä jossakin vaiheessa kanssa tilanne oli kurja ja oltiin molemmat kenkkuja toisillemme. Sitten päätin mennä miestä puolitiehen vastaan ja aloin tietoisesti itse muuttamaan käytöstäni niin, että osoitin miehelle hellyyttä (oli aluksi juro tai jopa työnsi mua pois) ja yritin arvostaa kaikkea mitä hän teki. Yritin siis tehdä tätä vain siksi, että haluan niin tehdä enkä olettanut miehen tekevän samalla tavalla mulle vain siksi, että mä tein hänelle.



en osaa sanoa kauanko siihen meni, mutta nykyään mies tekee samaa mulle, halii ja pussaa. Välissä oli vielä sellainen vaihe, että mies antoi mun osoittaa hellyyttä hirveästi siihen reagoimatta ja vähitellen alkoi näyttämään, että tykkää siitä.



Tavallaan kiteytyksenä voisi sanoa, että kohtelin miestä kuten olisin halunnut itseäni kohdeltavan ja keskityin suhteen/miehen positiivisiin puoliin ja ihan tarkoituksella yritin sulkea silmät kaikelta negalta.



Jos mies jätti likaiset vaatteet laittamatta pyykkikoriin tai unohti ostaa maitoa, purin vaan hammasta ja mietin, miltä musta tuntuis, jos toinen hermostuis mulle vastaavasta asiasta. Nykyään kun suhde voi paremmin, niin mieskin yrittää enemmän eikä suutahda, kun hänelle jostain tuommosesta kauniisti sanoo.

Todella, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Itse pyrin myös toimimaan näin. Jos suhteessa alkaa mielestäni olla liian vähän hellyyttä tai läheisyytta, alan itse tarjota sitä lisää. Pyrin osoittamaan teoillani miehelleni, että hän on minulle tärkeä ja että avioliittomme on minulle tärkeä.



Joskus saattaa tökkiä pidempäänkin, useita kuukausia helpostikin, meillä on jopa vuoden selibaattikin ollut, mutta kun antaa toiselle aikaa ja hellyyttä, aina niistä hankaluuksista pääsee ylitse.



Ja jos joskus ei pääse, ei ainakaan voi sanoa, ettei olisi yrittänyt.

Ja sitä hellyyttä ja välittämistä ja arvostusta pitää siis osoittaa toisella siksi, että haluaa ja tuntee niin. Ei siksi, että toinen muuttuisi. Näin tää ainakin meillä toimi. Rakkaus ei odota vastalahjoja tai ole ehdollista vaan iloitsee antamisesta.



6

no entäs kun en ole koskaan valittanut niistä likasukista ja tuon kylmät kaljat kouraan tietokoneelle ja harrastan kaikkea muutakin "miesten ihanuutta"? Miten sinne metsään sitten osaisi paremmin huutaa???

mutta ei sinuun

tai rakastunut/ihastunut toiseen. Masentunut ei yleensä jaksa mitään ylimääräistä, kuten tuollaista tunneilmaisua. Ihastunutta taas ärsyttää huomionhakuinen ja hellyydenkipeä vaimo ja mielenkiinto on muualla, on kyllästynyt sinuun. Stressi tai burn out vois olla yksi selitys.

Meillä oli monta vuotta erittäin tyydyttävä parisuhde. Rakastettiin ja lujaa. Hellittiin ja paijattiin...Nyt tuntuu, että ärsytän vaan miestä koko ajan, ei tule hellyyttä, ei huomiota. Itse haluaisin halia pusia ja puhua välillä höpöjä niin kuin ennenkin, mutta minkäs teet jos toinen suurin piirtein työntää pois. Myös ns. "kuittailu" on yleistä...monesti olenkin sanonut että eikö minussa ole enää mitään hyvää, pitääkö koko ajan vittuilla???

-ap

En voi enää rakastaa ihmistä, joka on omistanut kuutisen vuotta sen kertomiseen, miten huono olen kaikessa. Pitää vain liikkua eteenpäin.No oletko sitten hyvä kaikessa kuitenkaan ? Täysin hyvä tekemissäsi ?Niin kyl se elämä risti rastiin viskoo kaikkia .Vastavuoroisuutta tarvitaan.

Meillä syynä oli ihastuminen toiseen, en tosin tiennyt siitä ennenkuin myöhemmin.

Olin miehelle ihan kuin ilmaa, yhdentekevä. Tätä jatkui vuosia, kunnes olin ihan rikki. Puhuin suoraan siitä, että en enää jaksa meidän suhteessa, ja että mietin tosissani eroa.

Herätti miehen ja onneksi ennenkuin oli liian myöhäistä, saatiin takaisin hyvä ja upea suhde. En halua ihan ensimmäisestä vastoinkäymisestä, enkä toisestakaan luovuttaa.

Mutta se, ettei enää mitään tunnetta löydy, tai toinen tekee asioita joita ei edes kadu on merkki siitä, että peli on menetetty. Silloin on vaan aika jatkaa matkaa.

Me oltiin viimeajat myös hirveän nasevia toisillemme, arvostusta ei tullut puolin ja toisin, masennuin ja söin mielialalääkkeitä. Pidin vaimoa ilmeisesti liian itsestäänselvyytenä en tehny mitään parsuhteen eteen ja äyskin ja tiuskin jäin siinä lomautetuksikin. Vaimo haluaa eron, no voi vittu, otetaan ero sitten. Asun nyt yksin ja mietin edelleen miksi olin niin tyhmä, että annoin valua koko 10 vuoden liiton sormieniläpi. Olen tässä huomannut kuinka oikeasti rakastanakaan vaimoani vielä ja kuinka väärin olen tehnyt (ei pettämisiä) ja mitä kauemmin olen yksin tajuan sitä enemmän mitä menetin. Olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin tämän takaisin, mutta ex vaimolla ei ole enään mitään tunteita minuun.



Joten ne ihmiset jotka ei vielä ole eronneet, lukekaa viisastukaa, parisuhde on täynnä kompromisseja sen pitää uhkua arvostusta puolin ja toisin, jos toinen osapuoli on kylmä, tee oikein valloita hänet takaisin ennenkö menetät hänet. Eli kestä sen tuoma ns vittuilu hampaita purren vaikka, mutta kestä se. Vasta sitten jos ero tulee voit sanoa MINÄ YRITIN....



Minä henk.koht. en ole yrittänyt silloin kun oli siihen tilaisuus. Menetin kaikkein tärkeimmän elämässäni.. joojoo uusia tulee ja tilaisuuksia on, muuta silti ne ei korvaa sitä mitä mulla oli.

Me oltiin viimeajat myös hirveän nasevia toisillemme, arvostusta ei tullut puolin ja toisin, masennuin ja söin mielialalääkkeitä. Pidin vaimoa ilmeisesti liian itsestäänselvyytenä en tehny mitään parsuhteen eteen ja äyskin ja tiuskin jäin siinä lomautetuksikin. Vaimo haluaa eron, no voi vittu, otetaan ero sitten. Asun nyt yksin ja mietin edelleen miksi olin niin tyhmä, että annoin valua koko 10 vuoden liiton sormieniläpi. Olen tässä huomannut kuinka oikeasti rakastanakaan vaimoani vielä ja kuinka väärin olen tehnyt (ei pettämisiä) ja mitä kauemmin olen yksin tajuan sitä enemmän mitä menetin. Olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin tämän takaisin, mutta ex vaimolla ei ole enään mitään tunteita minuun.

Joten ne ihmiset jotka ei vielä ole eronneet, lukekaa viisastukaa, parisuhde on täynnä kompromisseja sen pitää uhkua arvostusta puolin ja toisin, jos toinen osapuoli on kylmä, tee oikein valloita hänet takaisin ennenkö menetät hänet. Eli kestä sen tuoma ns vittuilu hampaita purren vaikka, mutta kestä se. Vasta sitten jos ero tulee voit sanoa MINÄ YRITIN....

Minä henk.koht. en ole yrittänyt silloin kun oli siihen tilaisuus. Menetin kaikkein tärkeimmän elämässäni.. joojoo uusia tulee ja tilaisuuksia on, muuta silti ne ei korvaa sitä mitä mulla oli.

Hän kun on niiiiiiiiiiin ihastunut/rakastunut työkaveriinsa, että on valmis heittämään kaiken entisen pois:(

No minä en ole vielä antanut periksi vaan rakastan edelleen...saa nähdä jääkö mies vai lähteekö, mutta sitten jos/kun lähtee niin voin todellakin ajatella että tein kaikkeni...

no entäs kun en ole koskaan valittanut niistä likasukista ja tuon kylmät kaljat kouraan tietokoneelle ja harrastan kaikkea muutakin "miesten ihanuutta"? Miten sinne metsään sitten osaisi paremmin huutaa???

Miehiäkin on erilaisia (no shit!)... Osa on ihan vain kusipäitä, kuten naisistakin.

Mutta tuollainen reagoimattomuus ja etäisyys voi olla sille toiselle osapuolelle ihan normaalitila, se alkuajan läheisyys ja hellyys on poikkeusaika, jonka jälkeen siirrytään siihen, mikä on kullekin se käsitys normaalisuhteesta (tulee varmaan aika paljon lapsuusperheestä).

Silkkaa vittuilua ja jatkuvaa kritiikkiä ei kannata kuunnella, ainakaan jos itse ei sitä harrasta.