Lue keskustelun säännöt.
Yksin itkemisestä
19.01.2021 |
Itken todella harvoin ja teen sen muilta salassa, jos vaan voin. Mutta miksi? Olen perheellinen nainen, jolla tuntuu aina olevan kiire. Työ on vaativa, mutta perhe elämä on ihan hyvää. Tuetaan ja rakastetaan. Lapset asuvat vielä kotona.
En usko, että tämä itkuasia sinänsä siis liittyy nykytilanteeseen. Olen vaan aina ollut tälläinen: suhtaudun elämässä tapahtuviin vastoinkäymisiin tai haavereihin järjellä. Lapsella on haava= paikkaa lapsen haava ja lohduta, sukulainen kuolee= hautajaisjärjestelyt. Otan osaa muiden suruun ja lohdutan, suren sillä hetkellä, mutta en osaa itkeä.
Viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien päästä saatan yksin ollessani pillahtaa aivan lohduttomaan itkuun, kun luen kirjaa tai katson sarjaa. Silloin vyörytän nämä kaikki tunteet, mitkä olen padonnut. Itken aikani, mutta vain yksin. Ja itkettyäni minulla on ihmeen vapautunut olo.
Onko muita, jotka eivät itke muiden nähden? En ymmärrä mistä tämä johtuu.
Kommentit (13)
Harvemmin tulee itketyä, lapsesta asti ollut samanlainen luonne, jotkut itki koulussa kun kaatui välitunnilla ja itse ihmettelin vaan miksi kun eihän se edes juurikaan satu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itku on tapa reagoida. Ja ihmisillä on erilaisia reagointitapoja. Itku vapauttaa ja lohduttaa. Se auttaa käsittelemään vaikeita tunteita. Itkemisen taito on arvokas taito. Kannattaa opetella antamaan itkulle mahdollisuus tulla kun se on tullakseen, se tekee ihmeen hyvää.
Joku itkee herkemmin kuin joku toinen, ei siinä ole mitään sen kummempaa. Ei ole väärin itkeä vähän joka asiaa, eikä olla itkemättä lähes koskaan.
Kyyneleet ovat hyvä asia. Anna niiden virrata vain, ne helpottavat. Kadehdin sinua, en ole pystynyt itse enää vuosiin itkemään.
Minä haluan mennä surussa ja masennuksessa peiton alle itkemään. Pimeään, lämpimään ja turvaan. Haluan olla yksin. Se on kuin kohtu, jossa on suojassa.
Itku saa fyysisesti tärisemään, se rentouttaa. Itku on viimeinen niitti väsymyksessä, yleensä sen jälkeen nukahtaa. Unen jälkeen aivot ovat levänneet ja asiaa on prosessoinut. On parempi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan mennä surussa ja masennuksessa peiton alle itkemään. Pimeään, lämpimään ja turvaan. Haluan olla yksin. Se on kuin kohtu, jossa on suojassa.
Itku saa fyysisesti tärisemään, se rentouttaa. Itku on viimeinen niitti väsymyksessä, yleensä sen jälkeen nukahtaa. Unen jälkeen aivot ovat levänneet ja asiaa on prosessoinut. On parempi olla.
Ei ole koskaan ollut olkapäätä, jota vasten itkisin. Sitten käperryn peiton alle.
On hyvä ettei lasten seurassa itke, aiheuttaa yleensä ahdistusta ja pelkoa joillekin. Tai hämmennystä. Aikuiset eri juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran kun itkin isäni poismenoa, vähän alle 1,5v lapseni näki sen ja yritti selvästi lohduttaa tarjoamalla mulle banaania. Ojensi sitä mulle osaa ottavan näköisenä ja sanoi " ota banaa", se oli ehkä hellyttävin lohdutus jonka olen koskaan saanut.
Vierailija kirjoitti:
Kerran kun itkin isäni poismenoa, vähän alle 1,5v lapseni näki sen ja yritti selvästi lohduttaa tarjoamalla mulle banaania. Ojensi sitä mulle osaa ottavan näköisenä ja sanoi " ota banaa", se oli ehkä hellyttävin lohdutus jonka olen koskaan saanut.
❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään pidä muiden nähden itkemisestä. Jos en kykene hillitsemään itseäni esimerkiksi kumppanin tai omien vanhempieni nähden, niin silloin se tilanne on kyllä jo todella tunnelatautunut (esim. riita/läheisen tai rakkaan lemmikin poismeno).
Ne ovat mielestäni jotenkin ihan eri asioita - yksin ja seurassa itkeminen. Jälkimmäinen on kaoottista ja jopa jotenkin yhteisöllistä (halaillaan, annetaan ja saadaan lohtua puolin ja toisin, sovitaan). Mutta yksin itkeminen on puhdistavaa. Se, kun esimerkiksi vihdoin pääsee omaan rauhaan ja "saa" tuntea ne kipeät tunteet niiden koko laajuudessaan. Sääliä itseä, hyväksyä sen, että nyt on paha mieli. Se on ihan eri tavalla vapauttavaa ja lohdullista, ainakin itse koen, että usein itkun jälkeen pahaa mieltä aiheuttanut asia tuntuu ihan vähän pienemmältä.
Minulla ei tietysti ole lapsia edes, että tietäisin, kuinka he reagoisivat/kokisinko, että heidän seurassaan voisin itkeskellä omia murheitani. Uskon kuitenkin, että en. Mutta pieni koira minulla on usein seuranani, ja se kiipeää syliin tunnereaktioni nähdessään. En tiedä, onko se empatiaa vai mitä, mutta ainakin se pieni karvainen mytty sylissäni muistuttaa siitä, että vaikka kokisin olevani miten yksin, yksi pieni luottoystävä on aina olemassa.
Itken nimenomaan juuri yksin, sillä silloin minun ei tarvitse alkaa huolehtia jostain ulkopuolisesta järkyttyjästä tai vaivaantuneesta. Varsinkin suuret surut tulevat lopulta itkuna ulos ja se tuntuu joka kerta todella hyvältä, sillä itkun kautta kykenen vihdoin asettumaan itseni puolelle ja päästämään murusen verran irti tapahtumista. Ilosta ja onnesta itken muidenkin nähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en halua itkeä muiden seurassa kuin mieheni. Hän on paras lohduttamaan, ottaa syliin, kietoo kädet turvallisesti ympärille, silittää hiuksia ja selkää, puhuu hellästi. Hän painaa hellästi mun kasvot vasten olkapäätään ja sanoo että anna itkun tulla. Tämä saa minut yleensä itkemään entistä enemmän ja miehen olkapää on nopeasti aivan märkä, huppari tai collegepaita tosin ei kastu yhtä nopeasti kuin ohuempi paita. Nahkatakki päällä on ihan hyvä myös, pehmeä mutta kyyneleet valuu takille. Käperryn miehen syliin ja kiedon käteni hänen kaulaan ja hautaan kasvot hänen olkaan joka on pehmeä ja lohduttava. Itku usein tärisyttää joten mies pitää hellästi mutta tiukasti sylissä. On todella parantavaa saada itkeä toisen sylissä.
No yksin on ihan parasta itkeä kun kukaan ei tule kyselemään mitään typeriä tai yrittää kömpelösti lohduttaa. Siinä yksi syy miksi tykkään itse itkeä yksin. Myös jos itkee ääneen, ei tarvitse hävetä sitä ulinaa, saa ulvoa ja märistä ihan kaikessa rauhassa. Ja jos alkaa itkettää jonkun seurassa, sitä yrittää vaistomaisesti peitellä, koska itku on niin yksityinen asia. En mä ainakaan halua vollottaa muiden nähden, se on kai jotenkin noloa. Eli ehkä se on häpeä joka estää meitä itkemästä muulloin kuin yksin.