Lue keskustelun säännöt.
APUA! 42 v. ja raskaana...
Kommentit (53)
ja nyt 41 v olen taas vahinkoraskaana ;)
Eipä tässä mitään. Toki olin toivonut saavani vanhana elää "omaa elämääni", mutta itse asiassa näitten iltatähtien kanssa sitä omaa elämää on joka tapauksessa huomattavasti enemmän kuin ekan lapsisarjan kanssa. Johtuen siitä että on niitä isoja sisaruksia, jotka voi ihan reilusti opettaa ottamaan vastuuta pienemmistä. Minä pääsen ainakin liikkumaan ihan vapaasti ympäriinsä ilman pikkulapsia kun voin hyvillä mielin jättää ne kotiin sisarusten vahdittavaksi. Ne ovat paljon luotettavampikin lapsenvahti kuin mies ikinä... ja hoitavat kasvatuksenkin paljon napakammin kuin edes minä olen koskaan tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen perheemme ainoa lapsi. Tosin vuosi syntymäni jälkeen äitini oli uudestaan raskaana ja teki abortin, mitä en voi millään ymmärtää/hyväksyä.
Koskaan en ole pitänyt vanhempiani liian vanhoina - isä samanikäinen kuin äiti - vaan ihan normaaleina. Itse olen nyt 39 v ja tulossa kolmatta kertaa äidiksi, isommat lapset jo koululaisia. Neljäskin lapsi olisi meille vielä toivottu.
Mielestäni et siis millään lailla ole liian vanha äidiksi. Abortin kanssa joudut elämään loppuelämäsi eikä se varmasti ole helppoa .... ehkä on tarkoitettu, että vielä saatte lapsen.
Molemmat vanhempani elävät vielä ja ovat melko hyväkuntoisia eli en todellakaan voi valitttaa, että olisin syntynyt liian vanhoille vanhemmille.
Meille oli tulossa neljäs, ikää 39v, mutta valitettavasti kromosomihäiriöinen. Oli myös ylläri, mutta aikaansai sen että pakko yrittää vielä yhtä. Täytän ensi kuussa 40 v.
Itse olin aikanaan 18-vuotias ja veli 15-vuotias, kun vanhempani saivat vielä yhden lapsen, ihanan pikkuveljemme! Me rakastimme sitä pientä koko perhe niin kovasti.... Ja vieläkin (itse olen lähes viisikymmentä) pikkuveli tuntuu tosi rakkaalta ihmiseltä. Suosittelen siis ainakin sisarusten puolesta!
Itse sain oman ainoan lapseni 37-vuotiaana (vain viisi vuotta ap:tä) nuorempana, enkä ole koskaan tuntenut itseäni vanhaksi äidiksi. Ja jaksanutkin olen ihan hyvin. Päin vastoin, nuorempana tässä pysyy kun joutuu esimurrosikäisen asioita seuraamaan :)
Itse olen saanut esikoisena sinä vuonna, jon atäytin 41v ja kuopuksen juuri 42v täytettyäni. Kolmatta kovasti ovoimme, mutta seuraavat kolme raskauttani päättyvät keskenmenoon. Jaksoin hyvin kahden pienen lapsen kanssa, vaikka kuopus valvottikin paljon ja pitkään. Selvästi nuorempi mieheni jaksoi valvomisia ja katkonaisia öitä huomattavasti huonommin!!
En ole tuntenut itseäni liian vanhaksi äidiksi, Saapa nähdä mitä mieltä lapset ovat sitten murrosikäisinä... Onneksi isä on nuorempi :).
Vahinkoraskaus on titeysti täysin toinen asia kuin odotettu ja toivottu raskaus.
Halusin vain rohkaista sinua siinä, ettei ikä ole este!
Voimia päätöksentekoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö tämmöiset näinkin isot asiat päätetä loppujen lopuksi yhdessä?
kertoa että elämä iltatähden kanssa on ihanaa:) Sain kuopukseni 42v ja hän lähtee tänäsyksynä kouluun. Kaikkien aarre - onhan hänellä 3 jo aikuista sisarusta.
Vaikka meillä alku oli haastavaa (syntyi 33 vkolla) niin hetkeäkään en vaihtaisi pois. Toki joskus ajattelee miten helppoa elämä jo olisi kun voisi mennä ja tulla miehen kanssa kahdestaan, löhötä illat tv:n tai kirjan ääressä Skibbo -pelin tai barbien sijaan mutta parempi näin. Olisimme jääneet todella paljon paitsi jos emme olisi ottaneet tätä (toivottua) lastamme vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisitten kolmekymppisiä :) Vanhemmat vaan ovat ihan ikäloppuja kalkkiksia tuonikäisten mielestä.
Toiseksikin: minulla on 12 vuotta nuorempi sisar, enkä olisi voinut olla iloisempi hänen syntymästään. Olemme olleet tosi läheisiä koko ajan. Nyt hän on jo kolmikymppinen ja ajatusmaailmamme ovat jo kauan olleet samalla aaltopituudella. Sisko jopa neuvoo minua monessa asiassa. ainoa ehkä negatiivinen asia oli, että koki jäävänsä aika yksin, kun me muut muutimme "liian aikaisin" pois kotoa. Tosin on aina vieraillut meillä muilla ahkerasti ja yhteyttä on aina pidetty.
Kolmas asia: Nythän pääset kaikkiin tutkimuksiin, jos haluat. Eikä se riski niin suunnaton ole nytkään.
Neljäntenä:Oletko ihan varma?
Toisin sanoen: ensireaktio on että olen liian vanha. Kun lapsi on teini-ikäinen, ollaan miehen kanssa molemmat isovanhempi-iässä. Onko se reilua?
Toinen asia: ikäero sisaruksiin on turhan iso.
Kolmas eikä niin pienikään asia: voisiko lapsi mitenkään olla terve?
Ja neljäntenä: mies kyllä ottaa eron.
Toivottavasti yritys ei onnistu. Olisi ihan oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tiennytkään että täällä on näin paljon nelikymppisiä vauvojen äitejä
Olen itse iltatähti, äiti oli 40 kun minut sai. Muut sisarukseni olivat jo muuttaneet pois kotoa, kun synnyin. Minulle ei vanhempieni ikä ole koskaan ollut ongelma, ihan samanlaisia vanhempia ovat olleet kuin muutkin. Toki vanhempani ovat jo iäkkäitä ja eivät ole fyysisesti niin hyvässä kunnossa että voisivat hoitaa ihan vauvaikäisiä lapsia, mutta eipä siihen ole tarvettakaan. Enemmän he silti lapsiani hoitavat kuin miehen vanhemmat, jotka ovat viisikymppisiä.
Mielestäni ikä itsessään ei ole hyvä syy tehdä aborttia, mutta jos muu elämäntilanne on sinulle vaikea niin harkitse sitten tarkkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei kukaan ajattele isän näkökulmaa asiaan?
Eikö tämmöiset näinkin isot asiat päätetä loppujen lopuksi yhdessä?
No, eikö se äijä ole nyt ole jo jotakin vauvan hankkimiseksi tehnyt? Vai neitseelisestikö tämä sikisi =o
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota selvää riskeistä, ainoa asia mitä sinun oikeasti pitää miettiä tuosta listastasi, on lapsen terveys. Eikä ne riskit taida ihan hirveän suuret olla. Riskit toki kasvavat iän myötä, mutta eivät silti taida mitkään ihan hirveät olla.
Ole rohkea, kohtaa elämäsi ehkä ihanin yllätys!
kyllä miettisin tuon yllätyksen kohdalla sitäkin, että jos mies tosiaan lähtee livohkaan, niin jaksanko kasvattaa sen lapsen sitten yksin. Kai sitäkin pitää hieman miettiä.
Mutta sen lapsen pitäminen/abortoiminen on se asia, mihin ap itse vaikuttaa ja mistä itse vastaa. Jos mies sitten päättää lähteä, sille ap ei mitään voi. Jos haluaa lapsen, mutta tekee abortin miehen lähdön pelossa, saa itselleen paljon murhetta ja varmasti aika katkeran parisuhteen.
22
Pitkän pohdinnan jälkeen päätin pitää lapsen, onneksi. Meillä on nyt ihana 6-vuotias tyttö, joka aloittaa syksyllä koulun. Mulla mies oli alun perin vahvemmin sitä mieltä, että lapsi pidetään. Nyt tuntuu itsestä hullulta, että joskus on edes aborttia tullut harkittua.
"vahinko" kun olin 38 v ja aloin odottaa neljättä lastamme. Raskauden ei pitänyt käytännössä olla enää kovinkaan todennäköistä (aiemmat IVF-lapsia), joten ehkäisystäkään ei niin tarkkoja oltu. No, nyt kun meitä on kuusihenkinen perhe, tuntuu, että näinhän sen piti mennä, nyt me ollaan valmis tiimi. Ja sitäpaitsi, itsekin pysyy paljon nuorempana kun perheessä on pieniä lapsia: kun muut samanikäiset alkaa valitella vaihdevuosivaivoja ja heidän lapsensa kohta lentävät maailmalle, itse on vielä ihan toisessa vaiheessa ja ympärillä pyörii nuorempaa porukkaa ja omat mielenkiinnon aiheet pysyy vielä kaukana mummoaiheista :-)
jatkaa mietintöjä sitten. Itse olen saanut lapset 39 v. ja 42 v. Terveitä ovat molemmat.
Näin juuri bussipysäkillä isän, joka on tietääkseni 59 v. ja lapsi 4 v. Se tuntui aika paljolta. (Äiti varmaan n. 35 - 40 v.).
Ymmärrän oikein hyvin tunteesi... Olin jokseenkin 3 vuotta sitten samassa tilanteessa ikää 42 v, ehkäisy piti olla kunnossa, hieman harvakseltaan tuli seksiäkään harrastettua, joten oli aika ihme että meidän pikkuinen sai alkunsa.
En ollut koskaan edes harkinnut aborttia omalle kohdalleni, mutta kyllä silloin ikä pani miettimään. Mutta kun kävin lääkärissä varmistamassa tilanteen, ja lääkäri sanoi 'upea juttu, onnea' aloin uskoa että elämä kantaa... Ja minä kun menin sinne siinä mielessä että lääkäri kehottaa aborttiin:) Tosin sen päätöksen tein heti, että jos kromosomitutkimukset antaa viitettä vammaisesta lapsesta, lievästi tai vaikeammin, häntä en olisi uskonut jaksavani enää vastaanottaa. Lähinnä sen vuoksi että vammainen lapsi jäisi sitten todennäköisesti sisarusten huoleksi aikanaan jo aika nuorena, kun tuskin eläkeiässä jaksaisin aikuisesta vammaisesta huolehtia.
Pikkumiehestä tuli koko perheen lemmikki ja kertaakaan en ole katunut, että hän sai perheeseemme tulla. Kyllä sillä täytyi jokin tarkoitus olla.