Lue keskustelun säännöt.
VANHEMPI! Kirjoita tähän ketjuun syyt, miksi olet/olit uupunut
18.12.2020 |
Aloitin ketjun, koska haluan kuulla vanhempien itsensä kertomuksia uupumuksesta.
Olen lukenut valtavan määrän kommentteja somevanhempien kilpailuhenkisestä kulissielämästä. Nämä kommentoijat eivät kuitenkaan koskaan itse ole kuvailemansa kaltaisia vanhempia. Tai jos olivatkin, niin tarinaan kuuluu romahdus, armollisuuden opettelu ja toipuminen. Suuri osa kommenteista on epämääräisiä tyyliin "nuoret vanhemmat" tai "nykyvanhemmat". Arvelen, että ainakin osa kommentoijista perustaa väitteensä henkilöön, joita ei oikeasti tunne: etäisempiin sukulaisiin, tuttaviin tai heidän tuttaviinsa, ammattibloggaajiin tai median luomiin stereotypisiin hahmoihin.
En väitä, etteikö esimerkiksi Hesarin jutun kuvaamia asioita olisi lainkaan olemassa, mutta itseni (olen leikki-ikäisen äiti) ja kaikkien tuntemieni vanhempieni kohdalla syyt ovat aivan muualla. Palaan omasta puolestani näihin syihin myöhemmin.
Vain harva uupunut kertoo itse uupumuksensa syistä. Joten sana on vapaa, kertokaa.
Kommentit (59)
Jatkuvat sairastelut vie voimat. Kun on useampi pieni lapsi ja sairastetaan vuorotellen, niin saa useamman viikon hoidella kipeitä lapsia ja valvoa öitä heidän kanssa. Aivan sama vaikka itsekkin olisi kuumeessa, niin silti on vain jaksettava. Nyt onneksi ovat jokainen pysynyt terveenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ahdistunut enkä uskalla hakea apua ettei lastani oteta minulta pois. Netti pullollaan tarinoita tälläisestä kun erehdyt jotain sanomaan. Lapsenhoito ahdistuneena ja väsyneenä on uuvuttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuvat sairastelut vie voimat. Kun on useampi pieni lapsi ja sairastetaan vuorotellen, niin saa useamman viikon hoidella kipeitä lapsia ja valvoa öitä heidän kanssa. Aivan sama vaikka itsekkin olisi kuumeessa, niin silti on vain jaksettava. Nyt onneksi ovat jokainen pysynyt terveenä.
Joo, nyt muistan tuon räytymyksen äärimmäisyyden! Kaikki sairasti peräkkäin, myös itse kipeänä, ja sitä kesti viikkoja.
Olen 29-vuotias kahden alle 6-vuotiaan äiti. Nuorempi lapsi nukkuu huonosti ja herään töihin kolmen jälkeen aamulla, suht usein teen ylitöitä. Työnantaja syyllistää lapsista, kun mainitsen ettei perhe-elämä anna periksi tulla aiemmin töihin tai jatkaa päivää normaalin työajan jälkeen.
Itselläni uupumuksen syitä ovat mm.
- työelämän ja perheen yhteensovittamisen vaikeus
- lapsi nukkui huonosti pari ensimmäistä vuotta ja on toisinaan sairastellut paljon
- haluan ja minun myös edellytetään käyttävän kasvattamisessa työläämpiä menetelmiä kuin omien vanhempieni harrastama nurkassa seisottaminen ja luunappien antaminen
- oma ja lapseni temperamentti ovat jossain määrin erilaiset
- parisuhteen kriisiytyminen pian lapsen syntymän jälkeen tuli yllätyksenä; ei siitä kukaan varoittanut eikä siinä kukaan osannut auttaa
- ei ole omia turvaverkkoja, jotka auttaisivat vaikeina hetkinä
Yksikään näistä asioista ei olisi yksin saanut uupumusta aikaan. Sen saivat aikaan kaikki nämä ja monet muut pienemmät asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni uupumuksen syitä ovat mm.
- työelämän ja perheen yhteensovittamisen vaikeus
- lapsi nukkui huonosti pari ensimmäistä vuotta ja on toisinaan sairastellut paljon
- haluan ja minun myös edellytetään käyttävän kasvattamisessa työläämpiä menetelmiä kuin omien vanhempieni harrastama nurkassa seisottaminen ja luunappien antaminen
- oma ja lapseni temperamentti ovat jossain määrin erilaiset
- parisuhteen kriisiytyminen pian lapsen syntymän jälkeen tuli yllätyksenä; ei siitä kukaan varoittanut eikä siinä kukaan osannut auttaa
- ei ole omia turvaverkkoja, jotka auttaisivat vaikeina hetkinä
Yksikään näistä asioista ei olisi yksin saanut uupumusta aikaan. Sen saivat aikaan kaikki nämä ja monet muut pienemmät asiat.
Tämä oli siis AP
Vierailija kirjoitti:
Olen ahdistunut enkä uskalla hakea apua ettei lastani oteta minulta pois. Netti pullollaan tarinoita tälläisestä kun erehdyt jotain sanomaan. Lapsenhoito ahdistuneena ja väsyneenä on uuvuttavaa.
Muista, että niissä tulee ilmi vain toisen puolen kertomus ja taatusti on paljon muitakin syitä jonkun huostaanoton takana, mitä itse vanhempi jättää kertomatta.
Minullakin on ahdistusta, mihin en ainakaan vielä ole apua hakenut, kun sama pelko se vaikuttaa itsellänikin. En kyllä näe syytä miksi minun lapsi vietäisiin, kun ei vaikuta millään muotoa lapsen/lapsen asioiden hoitoon. Ennemminkin töihin/opiskeluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normioloissa en ole, mutta aina silloin kun olen raskaana ja etenkin ne viikot 5-20 ovat aivan kamalia. Oksentamista (5-10 krt/pvä) ja pahoinvointia vuorokauden ympäri, lisänä väsymys yms. Ja siinä kun parhaansa yrittää hoitaa muita lapsia sekä käydä töissä, niin silloin olen uupunut.
No kyllähän sen sitten jaksaa, kun tietää saavansa taas niin ihanan palkinnon, uuden perheenjäsenen. Mutta silti ärsyttää se uupumus ja toisaalta surettaa olemassa olevien lasten takia, kun ei vain pysty olemaan täysillä mukana menossa.
Vierailija kirjoitti:
Normioloissa en ole, mutta aina silloin kun olen raskaana ja etenkin ne viikot 5-20 ovat aivan kamalia. Oksentamista (5-10 krt/pvä) ja pahoinvointia vuorokauden ympäri, lisänä väsymys yms. Ja siinä kun parhaansa yrittää hoitaa muita lapsia sekä käydä töissä, niin silloin olen uupunut.
No kyllähän sen sitten jaksaa, kun tietää saavansa taas niin ihanan palkinnon, uuden perheenjäsenen. Mutta silti ärsyttää se uupumus ja toisaalta surettaa olemassa olevien lasten takia, kun ei vain pysty olemaan täysillä mukana menossa.
Onneksi se on kuitenkin loppujen lopuksi niin lyhyt aika, minkä jaksat vähemmän touhuta näiden aikasempien lasten kanssa, niin eivät he siitä mitenkään vaurioidu. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsellani on krooninen perussairaus, joka vaatii paljon hoitotoimenpiteitä myös öiseen aikaan. Työskentelen kuormittavassa tehtävässä ja olen lisäksi lasteni lähivanhempi ja ainoa aikuinen taloudessa. Minua ei kuormita parittomat sukat tai muiden äitien somepostaukset vaan työn määrä arjessa ja levon vähyys sekä tuen ja ymmärryksen puute. Kukaan ei ole kysynyt miten voisi auttaa, vaan ympäristö, esim. koulu ja lapsen hoitotaho, tuntuvat vain asettavan lisää vaatimuksia. Mitkä ymmärrän ja parhaani mukaan toteutan, mutta joskus olisi kiva kuulla lisäksi kysymys, että miten voimme tukea teitä tässä. Sama toki osin koskee läheisiäkin, valitettavasti. Saan tarvittaessa suuni auki, mutta motivaatio pyytää apua on matala, kun ei siitä ole hyötyä.
itsellä uupumus tuli kun olen alusta asti ollut lapsen kanssa yksin. Mun oma aika oli kun olin töissä asiakaspalvelussa. Elikkä ei mitään hoitopaikkoja ollut että olisi voinut välillä levätä. Nyt onneks on helppoa kun lapsi on jo 10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP jatkaa vielä:
Mietin vielä tuota täydellisen vanhemmuuden vaatimusta. Kun vauva on aivan vastasyntynyt, se on (monen) äidin, etenkin ensisynnyttäjän silmissä aivan käsittämättömän hauras ja avuton. Itse muistan hämärästi, että ajattelin vauvan suunnilleen kuol evan nukkuessaan, jos en ole joka hetki valppaana. Tähän vaikuttivat hormonit ja toisaalta se, että ei ollut synnärin jälkeen ketään kokeneempaa rauhoittelemassa. Hirveä huoli ensimmäisinä päivinä, saako se tarpeeksi ravintoa, eihän verensokerit laske. Hengittääkö se, onko sillä riittävän lämmin? Siinä tilassa mikään "välttävä" suoritus ei todellakaan olisi tuntunut riittävän. Jos nyt tulisi toinen vauva, minulla olisi luultavasti paljon varmempi ja tyynempi olo sen selviytymisestä.
Pikkuhiljaa huoli lapsen henkiinjäämisestä väistyi. Kun kätkyt-kuol eman pahin riskiaika päättyi, stressitasot alkoivat pikkuhiljaa laskea. Jotain kuitenkin tuosta ajasta jäi mieleen ja edelleen äidin mielessä on aina pieni ikiaikinen huoli siitä, miten lapsi voi, millainen tulevaisuus sitä odottaa.
Ja vielä se, että hyvä vanhemuus on aina jossain määrin työlästä. Monissa tilanteissa hyvää vanhemmuutta on laittaa lapsi itsensä edelle, eikä se ole mitään some-ajan täydellisyyden tavoittelua. Silloin raja uupumuksen ja normaalin väsymyksen välillä on jokseenkin häilyvä.
Kävin surutyötä mieheni kuolemasta, samaan aikaan myös halusin olla hyvä vanhempi, mutta koin huolta niin yksinhuoltajuudesta kuin riittämättömyyden tunteesta. Ja kaikesta siitä mitä olin lukenut ja kuvittelin, että asioita pitäisi suorittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- Helsingin koulutilanne on aivan järkyttävän huono, se uuvuttanut ylivoimaisesti eniten, stressannut, väsyttänyt, valvottanut ja suututtanut, raivostuttanut
Nyt on viimeinen lapsi ysillä ja tosissamme mietimme, että josko muuttaisimme nyt muualle.
Tämä koronapolitiikka on ollut aivan viimeinen pisara tässä koulusekoilussa.
Toimin omaishoitajana 10v pojalleni ja käyn siinä sivussa samalla töissä, teen minimitunteja ja on ihana aina palata kotiin poikani luo. Hän on erityistarpeinen ja nauttii kaikesta ajasta kanssani. Töihin ja lapseeni menee eniten aikaa joten mies jää kyllä usein ilman huomiota, tästä syystä kiukuttelee mitä ihmeellisimmistä syistä ja ei kykene tulemaan arjessa vastaan.
Valitettavasti tämä mies ei sen suurempaa kiinnostusta osoita lapseen eikä minuunkaan. Jotenkin uppiniskainen luonne. Ei ole tottunut hellyyden osoituksiin. Liitto vie minulta voimia mutta onneksi lapsestani saan aina virtaa jatkamaan ja pyörittämään tätä arkea vaikka yksin.
Huonosti nukkuvat lapset ja itsellä alkuun yritys suorittaa äitiyttä, perhe-elämää ja työtä siinä samalla. Kun lapset kasvoivat (j a myös alkoivat nukkua) ja myös ymmärsin ettei tarvitse suorittaa etenkään sitä äitiyttä ja perhe-elämää (vaan tehdään omilla resursseilla ja suilti ollaan ihan tarpeeksi hyviä), uupumus lakkasi. Siitä seurasi siis jatskossa se että meillä ei ole kuskattu lapsia 7 päivänä viikossa harrastuksiin viikossa, yksi molemmille riittää. Meillä ei ole ketään sukulaisia lähimaillakaan eikä siis koskaan ole ollut heistä minkäälaista lastenhoitoapua. Maksettu apu taas oli silloin liian kallista (vain muutama kerta käytettiin) ja kavereilla oli omat tukiverkot joten vastavuoroinen apukaan ei koskaan oikein luontevasti tullut kyseeseen tai ehkä olin liian arka pyytämään apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ahdistunut enkä uskalla hakea apua ettei lastani oteta minulta pois. Netti pullollaan tarinoita tälläisestä kun erehdyt jotain sanomaan. Lapsenhoito ahdistuneena ja väsyneenä on uuvuttavaa.
Muista, että niissä tulee ilmi vain toisen puolen kertomus ja taatusti on paljon muitakin syitä jonkun huostaanoton takana, mitä itse vanhempi jättää kertomatta.
Minullakin on ahdistusta, mihin en ainakaan vielä ole apua hakenut, kun sama pelko se vaikuttaa itsellänikin. En kyllä näe syytä miksi minun lapsi vietäisiin, kun ei vaikuta millään muotoa lapsen/lapsen asioiden hoitoon. Ennemminkin töihin/opiskeluun.
Mutta jos ei ole? Keksit nyt ihan puhtaasti mutuja. Jos näiden äitien puheissa ei esiinny muuta, et voi myöskään sanoa, että siellä oli kyllä varmasti sitä ja tätä. Minusta kyllä kuulostaa täysin mahdolliselta, että jopa ahdistuksesta voidaan viedä lapset. Katso, huostaanotto on iso bisnes ja sellaisessa syy kun syy kelpaa, jos sillä tienaa. Jos sinua pidetään ei kykenevänä hoitamaan omia asioita, kuten työtä tai opiskeluja, niin mitä luulet, että sinua pidetään kyvykkäänä hoitamaan lasta?
Vierailija kirjoitti:
- Helsingin koulutilanne on aivan järkyttävän huono, se uuvuttanut ylivoimaisesti eniten, stressannut, väsyttänyt, valvottanut ja suututtanut, raivostuttanut
Nyt on viimeinen lapsi ysillä ja tosissamme mietimme, että josko muuttaisimme nyt muualle.
Tämä koronapolitiikka on ollut aivan viimeinen pisara tässä koulusekoilussa.
Koulu on tosiaan ollut se suurin elämänlaatua heikentävä asia. Tuntuu käsittämättömältä, että minä joka aina olen rakastanut opiskelua sanoo näin. Minusta on tullut suorastaan opettajavihamielinen.
En tekisi enää lapsia, nyt kun tiedän mitä se tarkoittaa.
Vanhemmuuden vaativuus liittyy myös muuhun kuin kilpailuun tai vertailuun toisiin äiteihin, ja sitä on joidenkin kommentoijien vaikea ymmärtää. Etenkin sellaisten joilla on ollut yksinkertaisemmat lähtökohdat äitiyteen. Vertailun vuoksi:
Eräs vanhempi nainen (no sanotaan suoraan... anoppini)
- kaikki lapset ns. tavallisia
- jos joku lapsista sairastui, sai aina luottohenkilön apuun
- vei lapset jo parivuotiaasta alkaen kesäksi isovanhempien luo maalle
- imetti alle 3 kk ja ruokki sen jälkeen lapset pääasiassa vellillä, perunalla ja makkaralla
- ei leikkinyt lasten kanssa mitään
- jos meni hermo, antoi luunapin tai huusi ja pisti lapset pihalle leikkimään
Toisaalta anopilla oli alle 3 kk äitiyslomaa, ja sitä en todellakaan häneltä kadehdi. Lapsilla oli kuitenkin päivähoitopaikka ja perheellä tukiverkosto.
Minä
- lapseni on erityispiirteinen
- en saa ulkopuolista apua lapsen sairastuessa
- ei paikkaa minne viedä lasta edes yhdeksi yöksi yökylään
- imetin 3 vuotta ja ruokin lapsen 6 kk alkaen monipuolisesti neuvolan ohjeiden mukaan
- leikin lapsen kanssa joka päivä
- hermon mennessä en halua eikä minulla ole edes oikeutta (luunapit) eikä mahdollisuutta (piha) ratkaista asiaa samalla tavalla kuin anoppini teki. Huutaminenkaan ei ole ainoa ratkaisu.
Tällä viestillä ei ole tarkoitus paheksua anoppiani eikä ketään kommentoijaa, vaan yrittää lisätä näkökulmia siihen, miksi vanhemmuus tuntuu "olevan niin vaikeaa nykynuorille". Mikään näistä asioista ei liity someen. Imetys ja leikkiminen on toki oma valintani, mutta niiden hyödystä lapselle tiedetään nykyisin erittäin paljon, eivätkä ne ole päällimmäiset syyt uupumukseeni.
Aika yksinkertaista: kun ei nuku vuosiin muuta kuin puolen tunnin pätkiä niin siinä uupuu. Ihan siis fyysistä väsymystä. Joskus jos sai nukkua kaksikin tuntia putkeen niin johan hoitui hommat ihan eri tavalla.
Epäilen että nyt vanhemmiksi tulevilla on vähän sama syy kuin muutenkin kolmikymppisillä; somesta nähdään miten jotkut pystyy, luetaan mm.täältä syyllistäviä kommentteja ja sitten ajatellaan että ei olla tarpeeksi hyviä. Ihan niinkuin se joku bloggaaja vasta lehdissä.
Pitäisi vähemmän katsella sitä nettiä mutta onko se enää nykymaailmassa vaihtoehto.