Mitä ajattelisit ja tekisit jos saisit tietää että oma lapsesi on kiusattu, eikä kertonut siitä sinulle kuukausiin tai jopa vuosiin?

No toivottavasti et ainakaan käännä asiaa itseesi ja vedä itkupotkurageja siitä miten oletkaan voinut olla niin huono äiti ettei kertonut ja mitä teit väärin.

Itse kerroin vasta 30-vuotiaana äidilleni syömishäiriö kierteestä, joka alkoi jo ala-asteella ja jonka salasin hyvin. Kaduttaa että kerroin edes, otti sen niin raskaasti ja syytti itseään.

Lapsikin haluaa suojella vanhempaansa surulta ja murheelta eikä koulussa välttämättä edes tiedetty.

Ole empaattinen ja tuon luottamuksen arvoinen.

Enpä mitään ihmeellistä. Tein itsekin noin lapsena eli en koskaan valittanut kiusaamisesta kellekään. Minä halusiin edes kotonani olla puheissa menestyvä ja suosittu, samoin fantasiamaailmassani. En halunnut keneltäkään "apua". Joten jos oma lapsi haluaisi myös kestää kiusaamisensa itse, kunnioittaisin hänen päätöstään. 

Olisin tietysti harmissani lapsen kärsimyksestä ja siitä, ettei ole syystä tai toisesta halunnut kertoa. Toisaalta, itsekään en kertonut vanhemmille koulukiusaamisesta. Ajattelin, ettei se niitä kiinnosta. Toivottavasti olen sellainen vanhempi, että lapsi tietää, että minua kiinnostaa hänen asiansa. 

Vierailija kirjoitti:

No toivottavasti et ainakaan käännä asiaa itseesi ja vedä itkupotkurageja siitä miten oletkaan voinut olla niin huono äiti ettei kertonut ja mitä teit väärin.

Itse kerroin vasta 30-vuotiaana äidilleni syömishäiriö kierteestä, joka alkoi jo ala-asteella ja jonka salasin hyvin. Kaduttaa että kerroin edes, otti sen niin raskaasti ja syytti itseään.

Lapsikin haluaa suojella vanhempaansa surulta ja murheelta eikä koulussa välttämättä edes tiedetty.

Ole empaattinen ja tuon luottamuksen arvoinen.

Mulla nimenomaan ei ole lapsia niin mietin miltä vanhemmista tuollainen tuntuisi. Oon itsekin salannut erinäisiä asioita ja mietin uskaltaako tässä uhriutumistaipuiselle äidille enää avata suutaan vai salaanko nämä hautaan asti.