Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät kokeneet synnytyksessä autuasta onnen tunnetta?
09.12.2020 |
Esikoiseni oli toivottu ja odotettu lapsi ja ajattelin mielessäni, että sitten kun lapsi lasketaan rinnalleni itken onnesta ja tunnen sen ihmeellisen rakkauden josta aina puhutaan.
No en tuntenut mitään :( olin vain hämmentynyt, ihmeissäni ja väsynyt. Takana oli pitkittynyt ponnistusvaihe, infernaaliset kivut ja imukuppi sekä töykeä lääkäri.
Harmittaa.
Kommentit (14)
Jään seuraamaan. Itselläni on esikoisen synnytys edessä keväällä, vielä ei jännitä, mutta myöhemmin varmasti kun hetki lähenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka nykyaikana enää odottaa tuollaista tunnetta? Siis eikö noita kertomuksia ole netti täynnä, että ei rakkaus välttämättä heti syty, koska onhan lapsi aluksi ihan tuntematon ihminen. Eli siis tuo on ihan normaalia.
En minä usko, että kenelläkään sellaista oikeasti on. Ne "Onnen kyyneleet" on kaikilla aika moniulotteinen rykelmä sekavia tunteita, väsymystä, helpotusta, kipua, sen loppumista, uteliaisuutta, rakkautta, pelkoa, hämmästystä ja usein siinä vaiheessa myös turtuneisuutta.
Onnen tunteet tulevat myöhemmin, eivätkä silloinkaan oikeasti yksiselitteisinä ja puhtaina. Ei ihmisen tunteet koskaan ole sellaisia. Ja mitä voimakkaampia ja läpitunkevampia tunteet ovat, sitä moniuloteisempia ja sisäisesti ristiriitaisempia ne myös ovat.
En yritä etukäteen määritellä millainen joku yksittäinen hetki elämässö tulee olemaan ja miltä juuri silloin tuntuu. Ei sellaista voi etukäteen tietää eikä määritellä. En ollut käynyt läpi mielessäni, mitä fiiliksiä lapsen syntymähetkellä mahdollisesti olisi.Luotin kyllä päätökseeni sen verran, etten epäillyt haluavani palauttaa. Ajattelin sen menevän miten menee. Haaveilin vain mahdollisimman terveestä, hengissä syntyvästä lapsesta. Kun esikoinen laskettiin rinnalle olin ihmetystä täynnä, en itkenyt enkä nauranut. Olin helpottunut siitä, että pahimmat synnytystuskat olivat ohi ja meillä maailman ihanin ja avuttomin vastasyntynyt. En suoraan sanoen tuntenut vielä rakkautta lapseen, en ole yhdessäkään raskaudessa uskaltanut kiintyä syntymättömään lapseen täysillä ennen ensimmäistä kohtaamista. Raskausaikana ja pian synnytyksen jälkeenkin moni asia voi mennä pieleen, joten ehkä minun on ollut helpompi kokea läheisyyttä elävään, syntyneeseen lapseen. Lasten synnyttyä olen rehellisesti kokenut helpotusta, ihmetystä ja suojeluntarpeen sekaista omistushalua. Minähän en puske ihmisiä jalkojeni välistä turhan päiten. Kun pusken niin minä myös tasan varmasti jään varmistamaan, että sillä lapsella on kaikki hyvin eikä hänelle tehdä pahaa. Muuten raskaudessa ja synnyttämisessä ei ole mitään järkeä. Se on sen verran vaarallista kuitenkin. Tiesin, että itse haluan lapselle hyvää enkä luottanut kenenkään muun välittävän lapsesta varmuudella yhtä paljon. Sen tunteen muistan kuinka huolissani lapsista olin heti esikoisen synnyttyä, kuinka hän tuntui heti koko maailmani tärkeimmältä asialta. Onneksi lapset kasvavat eivätkä he tarvitse minua enää aivan samallalailla. Eivät siis tarvitse ketään muutakaan ja on helpompi luottaa heidän pärjäävän, se ei ole enää niin paljon kiinni huolenpidosta eivätkä lapset varmasti jääneet ilman rakkautta. Ihme kyllä, kyllä se huoli voi helpottaa lapsen kasvaessa vähän.
Vähän samat fiilikset itselläni. Synnytys sinänsä meni ihan hyvin mutta ei tullut tunnekuohuja eikä ylitsevuotavaa rakkauden pyrskähdystä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ajatellutkaan synnytyksen olevan onnea, kipuahan se on 😀 Itse koin toisessa synnytyksessä kyllä lopulta jopa onneakin, koska se oli suhteellisen helppo.
Miksi synnytyksen tarvitsisi olla jotain elämää suurempaa? Se on vain pieni osa äitiyttä.
Enpä kokenut minäkään mitään euforiaa. Synnytys oli helppo ja puudutteet veivät kivut kokonaan pois. Kun lapsi oli ulkona, niin päällimmäinen tunne olikin sitten: ”Jokohan pääsen nukkumaan?” Se ei tietenkään tarkoita, etten olisi ollut lapseeni alusta asti kiintynyt. Mutta päällimmäisenä oli vain valtava väsymys.
Somemaailmahan tietenkin ruokkii tätä illuusiota autuaasta syntymähetkestä. Pitihän minunkin sellainen imelä päivitys julkaista synnytyksen jälkeen :D
En toki, kiistä etteikö osa naisista kokisikin sen autuaan tunteen. Minä en vain tuntenut mitään. En iloa enkä surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No juu, en kokenut mitään synnytysonnea. Ja kun se kiintymys vauvaan sitten syntyi, se ei ollut pelkästään positiivinen tunne. Se oli myös ihan järkyttävä huoli että menettää sen. En meinannut uskaltaa jättää vauvaa edes isälleen. Aivan sairaita ajatuksia tuli päähän ja tuntui ettei vauvaa voi päästää hetkeksikään silmistään. Portaiden kulkeminen vauva sylissä sai ajattelemaan miten kaadun siihen vauvan kanssa ja se kuolee. Ihme että uskalsin nukkua vahtimiselta. En muista kauanko tuo vaihe kesti. Toisen lapsen kohdalla sitä ei tullut, vaan olin ihan normaali.
Vierailija kirjoitti:
Miksi synnytyksen tarvitsisi olla jotain elämää suurempaa? Se on vain pieni osa äitiyttä.
Enpä kokenut minäkään mitään euforiaa. Synnytys oli helppo ja puudutteet veivät kivut kokonaan pois. Kun lapsi oli ulkona, niin päällimmäinen tunne olikin sitten: ”Jokohan pääsen nukkumaan?” Se ei tietenkään tarkoita, etten olisi ollut lapseeni alusta asti kiintynyt. Mutta päällimmäisenä oli vain valtava väsymys.
Somemaailmahan tietenkin ruokkii tätä illuusiota autuaasta syntymähetkestä. Pitihän minunkin sellainen imelä päivitys julkaista synnytyksen jälkeen :D
En toki, kiistä etteikö osa naisista kokisikin sen autuaan tunteen. Minä en vain tuntenut mitään. En iloa enkä surua.
Aivan kuin minä olisin tämän kirjoittanut. Olen synnyttänyt kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla ensimmäinen ajatus kun lapsi oli syntynyt oli että nyt minun pitää päästä nukkumaan. Esikoiselta toinen tajunnan täyttävä asia oli takaraivossa asti tykyttävä sa....nallinen kipu alapäässä. En olisi halunnut vauvaa rinnalle vaan kipulääkettä ja unta. Toiselta en myöskään olisi välittänyt ottaa vauvaa rinnalle.
Itse en jotenkin käsitä miten sen rääkkäyksen jälkeen olisi täynnä onnea. Mieheni itki onnesta kun esikoinen syntyi. Minä itkin kivusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle autuas synnytykseen liittyvä onnen tunne oli, kun vihdoin pääsin leikkuriin ja kivut piikitettiin pois. Sitten sain levätä. Ja sitten syödä ja juoda (tuskin kysyin lupaa),
Syvä autuas onni lapsesta tuli vasta myöhemmin.
Juuei. Mulla ei luonto hoitanut eivätkä kivut unohtuneet. Nyytti täyttää 20.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No olihan se molemmilla kerroilla upeaa saada vauva konkreettisesti syliin siliteltäväksi. Mutta toisella kerralla istukka jäi jumiin ja se sitten reviittiin hieman brutaalimmilla keinoilla ulos, kun olin nukutettuna. Silloin olin sen verran tokkurainen, että se onni lapsen syntymästä jäi ikään kuin jonkin verhon taakse.
Mä olin vain iloinen, että ne kivut loppuivat...
Up