Lue keskustelun säännöt.
Jaksatko kuunnella kaverin sairaskertomuksia?
08.12.2020 |
Olen tullut siihen ikään, että ikätovereilla on monenlaista kremppaa. On pitkäaikaissairauksia, tapaturmia, leikkauksia ja lääkekokeiluita. Itse en ole toistaiseksi sairastellut.
Miten pitkälle myötätuntoa pitää riittää? Kaveri valitti ensin kipeää olkapäätänsä pari vuotta. Pääsi leikkaukseen. Leikkauksesta on kohta vuosi ja nyt hän raportoi olkapäänsä kuntoutumisesta ja siitä miten ihanaa on, kun ei enää öisin herää särkyyn.
Yhdellä uudet diabeteslääkkeet. Yhdellä tasapaino-ongelmia ja vaikeuksia rollaattorin kanssa.
En vaan enää jaksa kuunnella. En ole lääketieteen asiantuntija enkä terapeutti. Miten voin lopettaa kuuntelemisen olematta töykeä?
Kommentit (13)
Jaksan, mutta olen huomannut, että muut eivät jaksa kuunnella minun sairaskertomustani, joka tosiaan on aika pitkä ja monimutkainen. Hävetti, kun tajusin tämän, enkä ole en jälkeen enää sairauksistani puhunut, edes kysyttäessä, koska lyhyttä vastausta ei ole, elllen valehtele, että hyvin menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti lapsesi kituvat kuoliaaksi. Muista olla narisematta siitä!
Kerrot että meillä on kaikilla rajoitteemme.
Onhan se rasittavaa. Itse en halua höpöttää sairauksistani, kun on jo tarpeeksi rasittavaa elää niiden kanssa. Tuttujen kanssa haluaisi saada muuta ajateltavaa ja tuuletusta ajatuksille.
Vierailija kirjoitti:
Kerrot että meillä on kaikilla rajoitteemme.
Tuo oli hyvin sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Itse en halua höpöttää sairauksistani, kun on jo tarpeeksi rasittavaa elää niiden kanssa. Tuttujen kanssa haluaisi saada muuta ajateltavaa ja tuuletusta ajatuksille."
Just näin! Mulla on yksi kaveri joka ei juuri muusta puhukaan kuin vaivoistaan, ja raportoi vielä tosi yksityiskohtaisesti kaikki lääkärikäynnit ja tutkimukset ja lääkitykset kaikki. Kuvittelee kai että mua kiinnostaa, koska olen "kohtalotoveri". Huoh! Se vaan uuvuttaa ja kyllästyttää. Joskus olen sanonut että en jaksaisi puhua näistä asioista, mutta se pysyi hänellä muistissa ehkä vartin. Seuraus on etten jaksa olla kovin paljon tekemisissä. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö kaverit nyt juuri tuota varten ole, että käydään yhdessä elämää läpi?
Olis aika hullua, että läheiset eivät asioitaan mulle kertoisi. Ei mua aina niiden lasten temmellyksetkään kiinnosta, mutta silti kuuntelen ja elän mukana.
Itse taas olen sen sorttinen, etten puhu, jos ei kysytä. Harva kysyy. Olen enemmän korvat kuin kertoja. Se rooli on mulle aivan hyvä.
Tarviiko tuohon nyt niin tunteella eläytyä? Nyökkää ja vastaa että juujuu ja puhutte sen jälkeen jostain muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä oli hienoa, mitä Astrid Lindgren oli vanhoilla päivillään sopinut ystäviensä kanssa. Ensin molemmat toistivat puhelimessa "kuolema, kuolema, kuolema". Aloituksen jälkeen ei sopimuksen mukaan enää puhuttu puhelun aikana sanaakaan sairauksista ja väistämättömästi edessä olevasta kuolemasta. Ystävän kanssa keskityttiin puhumaan elämästä.
Joo ei koko aikaa jaksa kuunnella. Voisit hienovaraisesti sanoa 'että puhutaanko välillä iloisemmista asioista' jos aina vaan jatkaa olkapäästään kertomista etkä vihjailujesi jälkeenkään saa häntä lopettamasta niin eikö olisi parempi vaan olla soittelematta. 'ystävyys' josta kumpikaan ei saa enää mitään irti, on parempi pistää hiipumaan. Itse kun olet terve niin sinulla ei toistaiseksi ole tarvetta jakaa ajatuksia oirehtivan ja kipuileva 'ystävän' kanssa. Tilanne on sitten eri jos itsekin alat saamaan kaikenmaailman kremppoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo ei koko aikaa jaksa kuunnella. Voisit hienovaraisesti sanoa 'että puhutaanko välillä iloisemmista asioista' jos aina vaan jatkaa olkapäästään kertomista etkä vihjailujesi jälkeenkään saa häntä lopettamasta niin eikö olisi parempi vaan olla soittelematta. 'ystävyys' josta kumpikaan ei saa enää mitään irti, on parempi pistää hiipumaan. Itse kun olet terve niin sinulla ei toistaiseksi ole tarvetta jakaa ajatuksia oirehtivan ja kipuileva 'ystävän' kanssa. Tilanne on sitten eri jos itsekin alat saamaan kaikenmaailman kremppoja.
En halua kertoa sairauksistani. En ole koskaan kertonut, puhun vain lääkärin kanssa. Joskus on pitänyt kertoa, kun on pyydetty muuttoavuksi tai kantamaan kauppakasseja. En pysty koska on nivelrikkoa selkärangassa, lonkissa ja sormissa. Ovat katsoneet hömistyneenä. Vaivojaan valittavat ihmiset on minusta rasittavia.
Ei muuta kuin kerrasta poikki; kerrot ettet ole mikään terapeutti tai hyväntekijä vaan kyrvännuppi ihmiseksi! Äläkä koskaan, ikinä odota keneltäkään myötätuntoa sen jälkeen!
Oletko Vaasasta? Karmaa sinne!