Äitini täytyy aina lisätä jotain tai päteä kun jaan kuulumisia - tekeekö muiden vanhemmat tätä?

Kerran leivoin leipää ja äitini sanoi, että olisi tullut vielä parempaa, kun olisit tehnyt täysjauhoista.

Yhtä hyvin olisin voinut olla myös leipomatta.

Yrittäkäähän kasvaa aikuisiksi, varsinkin kun on jo omia lapsia.

Aina voi kokeilla sanoa samalla tavalla takaisin, viesti voi mennä perille. 

Itselläni on ollut taipuvaisuutta ylihuolehtivaisuuteen ja huomaan toimivani usein kuvaamallasi tavalla. En ole pahaa tarkoittava ihminen vaan huolehtivainen, esim. villasukat yms. Ylihuolehtivaisuuteen on syynsä, raskas menetys jota en tässä halua avata.

Meillä on tyttären kanssa keskusteltu tästä huolehtivaisuudesta ja hän onneksi on toiminut omien lastensa kanssa toisin - olenkin sanonut että paremmin kuin itse olen toiminut. Onneksi meillä on hyvät välit ja pystymme avoimesti keskustelemaan edelleen kaikesta. Olen toivottu vieras ja lapset käy meillä mielellään perheineen. 

Pyrkikää keskusteluyheyteen, avatkaa mieltä hiertävät solmut, sukulaiset on aina sukulaisia, äiti on äiti aina. Miksi ihmeessä pitäisi välejä lähteä katkaisemaan. Omien tunteiden sanoittaminen ja keskustelu miltä tuntuu puolin ja toisin. Toimi aikuismaisesti.

MInä tein noin aikoinaan, tosin ne kommentit oli tyyliin "Ihana kuva, Selmallakin kiva rusetti". Niistä tuli heti vastaus, että lapsi heilautti päätään, ei pidä kommentoida, jos ei osaa kommentoida kauniisti. Nykyisin minulle kaikki on "ihan kiva", jotta ei tule vakivastausta siitä, että olen paska äiti. Kun tulee kysymys, että sininen vai ruskea paita, niin vastaan OK enkä kommentoi. Mielensäpahoittajasukupolvi eli 1990-luvulla syntyneet saa itkupotkuraivarin kaikesta.

Meillä isä teki tuollaista. "Muistitko kiittää, et tietenkään muistanut", oli tyypillinen kommentti häneltä, kun kerroin saaneeni joltakin jotain lahjaksi. Tuo kyllä loppui, kun menin naimisiin. Ehkä hän ajatteli, että siirryin puolison vastuulle.

Vierailija kirjoitti:

Aina voi kokeilla sanoa samalla tavalla takaisin, viesti voi mennä perille. 

Tai voi tulla mehevä riita.

Vierailija kirjoitti:

Kerran leivoin leipää ja äitini sanoi, että olisi tullut vielä parempaa, kun olisit tehnyt täysjauhoista.

Yhtä hyvin olisin voinut olla myös leipomatta.

Kuulostaa tutulta! Pelkään kuollakseni että minusta tulee tuollainen äiti omille lapsilleni kun he ovat isoja, pyrin välttämään sitä kaikin keinoin. Vaikka kuinka tekisi joskus mieli neuvoa niin mietin aina että onko se nyt elintärkeää lapsen hyvinvoinnin kannalta. Tuollainen jauhokommentti tuskin on.

Ap

" Mielensäpahoittajasukupolvi eli 1990-luvulla syntyneet saa itkupotkuraivarin kaikesta."

Tämä on valitettavasti totta.

Kasvatettu siten, että joka pieraisua on pelkästään ihaisteltu tyyliin oo kuinka uniikki!

Ei kestetä sitten kritiikkiä tai sitä nähdään omituisissa asiayhteyksissä.

Omalla äidilläni on samoja taipumuksia, kun vien leivonnaisia niin voi sanoa että on liian makeaa, tarjoamassani ruoassa voi olla liikaa mausteita jne. Jossain vaiheessa harmitti. Nykyään osaan ohittaa toisesta korvasta sisään toisesta ulos.

Kyseessä on vanhus joka yli 80-vuotta, äiti on rakas ja tärkeä. En todellakaan haudo välien katkaisusta.

On selvää että meidän valmistamat ruoat maistuu erilaisille, hän valmistaa perinteisiä kotiruokia ja maustevalikoima hänellä on suppea. Olen ruoanvalmistuksen ammattilainen sekä leipuri-kondiittori, joten käyttämämme reseptit ovat kovin erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

" Mielensäpahoittajasukupolvi eli 1990-luvulla syntyneet saa itkupotkuraivarin kaikesta."

Tämä on valitettavasti totta.

Kasvatettu siten, että joka pieraisua on pelkästään ihaisteltu tyyliin oo kuinka uniikki!

Ei kestetä sitten kritiikkiä tai sitä nähdään omituisissa asiayhteyksissä.

Miten tämä kommentti liittyy aiheeseen?

40-luvulla syntyneillä on tuota. Olen pitkään pohdittuani tullut tulokseen, että kyse on jonkinlaisesta kasvatuksesta kumpuavasta taikauskosta. Jos omaa rakasta kehuu liikaa, paha vie.

Ja ylpistyähän ei saa, siksi parempi aina vähän moittia.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ollut taipuvaisuutta ylihuolehtivaisuuteen ja huomaan toimivani usein kuvaamallasi tavalla. En ole pahaa tarkoittava ihminen vaan huolehtivainen, esim. villasukat yms. Ylihuolehtivaisuuteen on syynsä, raskas menetys jota en tässä halua avata.

Meillä on tyttären kanssa keskusteltu tästä huolehtivaisuudesta ja hän onneksi on toiminut omien lastensa kanssa toisin - olenkin sanonut että paremmin kuin itse olen toiminut. Onneksi meillä on hyvät välit ja pystymme avoimesti keskustelemaan edelleen kaikesta. Olen toivottu vieras ja lapset käy meillä mielellään perheineen. 

Pyrkikää keskusteluyheyteen, avatkaa mieltä hiertävät solmut, sukulaiset on aina sukulaisia, äiti on äiti aina. Miksi ihmeessä pitäisi välejä lähteä katkaisemaan. Omien tunteiden sanoittaminen ja keskustelu miltä tuntuu puolin ja toisin. Toimi aikuismaisesti.

Ymmärrän oikein hyvin, ja olen itsekin ylihuolehtivainen, myös eräs raskas menetys takana. Villasukat voisivatkin vielä mennä huolehtivaisuuden piikkiin, mutta kommenttia tulee myös hurjan paljon muistakin aiheista kuin lämpimästä pukeutumisesta.

Ihanaa että teillä on avoin keskusteluyhteys ja sitä toivoisin itsekin. Olen yrittänyt monesti tästä puhua ystävällisesti ja asiallisesti, mutta saan vastaukseksi vain puolustelua ja vastasyytöksiä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

" Mielensäpahoittajasukupolvi eli 1990-luvulla syntyneet saa itkupotkuraivarin kaikesta."

Tämä on valitettavasti totta.

Kasvatettu siten, että joka pieraisua on pelkästään ihaisteltu tyyliin oo kuinka uniikki!

Ei kestetä sitten kritiikkiä tai sitä nähdään omituisissa asiayhteyksissä.

Ap täällä on kyllä syntynyt 80-luvulla ja ei missään nimessä ole jokaista pieraisua ihasteltu, pikemminkin haukuttu, syyllistetty, eristetty ja vähän hakattukin.

Moi ap, tosi ahdistavaa ja itsellekin tapahtunut. Kysehän on siitä että kyseinen äiti/vanhempi ei ole sinut itsensä ja elämänsä kanssa vaan keksii vaikka maanraosta itselleen jotain tärkeyttä. Osaan itse hoitaa tällaiset äidit nykyään, mutta jos tarviit vinkkiä niin kysy. Se on yllättävän helppoa..

Vierailija kirjoitti:

Meillä isä teki tuollaista. "Muistitko kiittää, et tietenkään muistanut", oli tyypillinen kommentti häneltä, kun kerroin saaneeni joltakin jotain lahjaksi. Tuo kyllä loppui, kun menin naimisiin. Ehkä hän ajatteli, että siirryin puolison vastuulle.

Lapsuudessani vaani aina tuo kamala mahdollisuus, että ilostui niin vaikka herkuista, ettei muistanut tai ehtinyt kiittää, kun sivusta jo kuului tuo ilonpilaajan "mites sanotaan" tai jopa herkun antajalta.

Kun itse aikuistuin ja törmäsin tuohon omassa kahvipöydässäni vanhemman muistuttaessa lastaan "mitä sanotaan", kiirehdin sanomaan väliin "hyvää oli, anna lisää". Ei ole oma neronleimaukseni vaan olen lukenut sen jolatain lasten suusta -palstalta. - Erittäin pätevä vastaus mokomassa turhanpäiväisessä lapsen nolaamistilanteessa.

Toki jos tilanne on luonteva - 2-vuotiasta voi neuvoa, milloin sanotaan kiitos, mutta isompien kanssa tavat opitaan kotona ja pikku unohdukset keskustellaan läpi kotona tai muistuttaminen tehdään niin, ettei lapsi nolostu. Vaikka kuiskaamalla hellästi korvaan.

Sano että jos ei ole kivaa sanottavaa voi pitää päänsä kiinni

Joo, tuollaista on meilläkin. Kasarilla syntynyt minäkin. Olen ratkaissut asian niin, etten pidä yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä isä teki tuollaista. "Muistitko kiittää, et tietenkään muistanut", oli tyypillinen kommentti häneltä, kun kerroin saaneeni joltakin jotain lahjaksi. Tuo kyllä loppui, kun menin naimisiin. Ehkä hän ajatteli, että siirryin puolison vastuulle.

Lapsuudessani vaani aina tuo kamala mahdollisuus, että ilostui niin vaikka herkuista, ettei muistanut tai ehtinyt kiittää, kun sivusta jo kuului tuo ilonpilaajan "mites sanotaan" tai jopa herkun antajalta.

Kun itse aikuistuin ja törmäsin tuohon omassa kahvipöydässäni vanhemman muistuttaessa lastaan "mitä sanotaan", kiirehdin sanomaan väliin "hyvää oli, anna lisää". Ei ole oma neronleimaukseni vaan olen lukenut sen jolatain lasten suusta -palstalta. - Erittäin pätevä vastaus mokomassa turhanpäiväisessä lapsen nolaamistilanteessa.

Toki jos tilanne on luonteva - 2-vuotiasta voi neuvoa, milloin sanotaan kiitos, mutta isompien kanssa tavat opitaan kotona ja pikku unohdukset keskustellaan läpi kotona tai muistuttaminen tehdään niin, ettei lapsi nolostu. Vaikka kuiskaamalla hellästi korvaan.

Täysin samaa mieltä! Jos lapseni ei muista kiittää (on myös kovin ujo ja muutenkin vaikeana aikuisten seurassa) niin kiitän aina itse lapsen puolesta antajaa, joskus jo valmiiksi jos arvaan että lapseni on tilanteessa tuppisuuna. Kyllä se kiitos sieltä vielä jossain vaiheessa alkaa tulla automaattisemmin kun sinnikkäästi näyttää esimerkkiä. Tiedän ettei lapsi tee sitä epäkohteliaisuuttaan tai kiittämättömyyttään! Kamalaa lähteä nolaamaan tai kuten alkuperäisessä viestissä, olettaa heti ettei lapsi tietenkään kiittänyt.

Vierailija kirjoitti:

Kerran leivoin leipää ja äitini sanoi, että olisi tullut vielä parempaa, kun olisit tehnyt täysjauhoista.

Yhtä hyvin olisin voinut olla myös leipomatta.

Äitisi on cusipää. Jos olisin sinun sijassa sulkisin äidin vain ulos. Mutta koska (ehkä) sinä ja palstalaiset tykkäävät itsensä kiduttamisesta jatkatte vanhaa menoa ja itkette sitten tuloksista palstalla.