Lue keskustelun säännöt.
Voidaanko keskustella masennuksesta? Oireista ja miten olette saaneet helpotusta?
02.12.2020 |
Olen itse sellainen ihminen, että tahdon nopeasti helpotusta vaikeisiinkin asioihin.
Tahdon parantua ja alan suorittamaan yleensä sitäkin. Nyt pelkästään suorittamisen sana saa ahdistumaan, stressinsieto kyky on melko vähissä.
Elämässäni on useita uupumuksia takana.
Olen aina kuitenkin liian nopeasti taas tarttunut toimeen alkujärkytyksen ja voimattomuuden jälkeen.
Tällä hetkellä olen masentunut kerta kaikkiaan vain elämään. Työ ei tähän liity ainakaan suuressa roolissa.
Olen vain liian rajaton(kiltti) ja turpiin tullut myös kirjaimellisesti, siitä kaikki on saanut alkunsa ja tähän pisteeseen vienyt.
Terapia saa luvan alkaa minun elämässäni.
Listataan oireita ja minkälaiset hoitomuodot ovat helpottaneet teitä?
Oma oirelistani:
Voimakas väsymys jo pienen rasituksen jälkeen, ahdistus, muistin selkeä huontuminen, keskittymisvaikeudet, hitaus, epävarmuus(huono itsetunto) , keho on jännittynyt, itkuisuus, pahoinvointi, vatsa löysällä jatkuvasti, rintakehää painaa, painonnousu. Tietysti myös voimakas tuska ja epämääräiset kivut toisinaan.
Kun päästää pihalle niin helpottaa hetkeksi.
Joskus on myös ihan hyviäkin päiviä kunnes seuraavana päivänä saatan olla taas huonona.
Aaltoilevaa.
Helpotusta saisin ruokavaliosta ehdottomasti mutta valitettavasti jaksaminen on ainakin viime aikoina ollut niin tapissa, etten jaksa tehdä ruokaa eikä mikään terveellinen edes maistu jostain syystä.
Syön liikaa valmisruokaa enkä jaksa panostaa syömiseen niinkuin pitäisi.
Tämä minun pitäisi ensimmäisenä muuttaa.
Siksi olen lihonut ja koska syön niin surkeaa ravintoköyhää ruokaa, niin tuntuu, että syön liikaakin. Keho kaipasi nyt ennenkaikkea ravinteikasta, monipuolista syömistä.
Onneksi tätä ei ole jatkunut kauaa mutta huolestuttavaa silti kun olen yleensä niin tietoinen syömisestäni enkä tahdo pilata itseäni moskalla. Nyt en ole vain välittänyt valitettavasti.
Ehkä pian saan tämän muuttumaan.
Kommentit (19)
Kun sinulla on stressitausta, lue tämä kokonaan.
https://www.luontaisnetti.fi/index.php?valikko=valikko&sivu=aikuiset_ka…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat oireet silloin, kun kärsin keskivaikeasta masennuksesta + sos.tilanteiden pelosta : henkinen ja fyysinen väsymys ja/tai vetämätön olo, aivosumu, murehtiminen mutta toisaalta myös ajattelemattomuus (mittasuhteet ääripäästä ääripäähän), kaikki tekeminen vaati hirveästi ponnistamista, pelko, ahdistus, sydämen tykytys, hikoilu potenssiin sata, tärinä ja tutina, syöminen lisääntynyt, paniikkikohtaukset ihmisten näkemisestä ja pahimmillaan pelkästään kotoa poistuessa, fyysinen ja psyykkinen hitaus, huono muisti (olin mielestäni keskustellut asioista miehelle, mutta mies sanoi etten ole puhunut mitään), suorittaminen yli rajojen.. Varmaan muutakin, mutta nuo nyt äkkiseltään muistan.
Minä kävin terapiassa oikeastaan vain hakemassa diagnoosit ja sitten työstin itse itseäni, koska en halunnut terapiassa käydä, koska huomasin puhuvani siellä vain p askaa jottei tarvitse käsitellä asioita ja puhuminen tuntui epämiellyttävälle. Ehkä vuoden vei, niin olin normaali oma itseni ja tiputin painoa 25 kiloa sen myötä, kun alkoi elämä maistumaan sitä mukaa, kun eläminen itsessään toi hyviä kokemuksia mm. ihmissuhderintamalla ja työnsaannin myötä ja tietty tuo kilojen huomattava tippuminen 😊 Koskaan en ollut itsetuhoinen eikä pahimmillaankaan, vaikka itkin ahdistusta eteisen lattialla kauppakäynnin jälkeen, käynyt mielessä oman elämän päättäminen.
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on stressitausta, lue tämä kokonaan.
https://www.luontaisnetti.fi/index.php?valikko=valikko&sivu=aikuiset_ka…
Kiitos, luen tämän.
Ap
Huomaan, että urheilu auttaa. Tosin olen aina ollut melko liikunnallinen ja saanut treenaamisesta mielihyvää. Koko korona-aikaan en kuitenkaan ole saanut itseäni päiväkävelyä kummemmin liikkeelle. Ylipäätään fyysinen tekeminen ja konkreettinen aikaansaaminen usein auttaa pahimpaan ahdistukseen. En ole työelämässä enkä opiskele, joten kaikki merkityksellisyyden ja aikaansaamisen tunnetta lisäävä olisi tärkeää. Käytännössä en näihin asioihin kuitenkaan läheskään aina pysty ja pyrinkin välttämään liian tavoitteellista elämää. Säännöllisesti on päiviä, jolloin makaan sohvalla nukkuen ja pelaten videopelejä vähintään kellon ympäri. Yritän hyväksyä kaikki päivät, tunteet ja ajatukset kuitenkin kyseenalaistaen ne ja onnistunkin välillä erottamaan masennuksen itsestäni.
Se, mikä ei ole auttanut, on ylenmäärinen itsereflektio (johtaa usein hirveään syyllisyyteen ja huonommuuden tunteeseen). Keskittymiskykyni on niin heikko, että elokuvien/sarjojen katsominen ja lukeminen eivät useinkaan onnistu, mistä tietysti soimaan itseäni myös. Sosiaalisiin kontakteihin suhtaudun kahtalaisesti, sillä kuulumisten vaihto on sekin usein kuormittavaa kun mitään hyvää sanottavaa ei tunnu olevan ja kaikki muu tuntuu teennäiseltä. Oikeiden ihmisten seura ja sanat saattavat kuitenkin joskus helpottaa.
Vaikka masennuksen ja ahdistuneisuuden hyväksyminen tekee kipeää, ajattelen että siihen pyrkiminen on perusta mahdolliselle toipumiselle.
Lääkärin puheille kannattaa kuitenkin hakeutua ja ottaa alkuun tarjottavat lääkkeet. Sitten kun niillä on pahin mylly pysäytetty ajatuksia jauhamasta, jaksaa lähteä ulkoilemaan ja kiinnostumaan jostakin muustakin kuin syömisestä. Näin kokemuksesta voisi sanoa, että siitä se pilkuhiljaa helpottaa ja lopulta huomaa jo olevansa mukana elämässä taas. Keväällä huomaa yllättäen, että aurinko lämmittää, tuuli tuoksuu ja tekee mieli kävellä ulkona. Lääkitystä voi alkaa taas vähentää hallitusti, kun elämä kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat voimakkaimmat oireet olivat järjetön nukkumisen tarve, sekä kiinnostuksen menettäminen kaikkeen harrastamiseen ja muuhun mukavaan tekemiseen. Pakolliset asiat sain suurin piirtein hoidettua. Itsetuhoinen en ole ollut ikinä, mutta kieltämättä oli sellaisia ajatuksia, että sehän olisi ihan sama kuin kuolisi.
Puolivaloilla ajaminen silloin kun se on mahdollista, eli höllääminen.
Keskustelu psyk. sh:n kanssa.
SSRI- kuuri ensiavuksi(en pitänyt lääkkeestä muuten), auttoi pahimpaan oloon kuitenkin.
Oireina oli juurikin täydellinen arvottomuunen tunne, uupumus, ahdistus, jatkuvat tsemurha-ajatukset, unettomuus, ei olisi jaksanut peseytyä eikä ajaa partaa...
Tilanteeseeni ajoi äärimmäisen kuormittava perhetilanne, raskaat pettymykset raskait, yksinäinen työ ja siinä tapahtuneet muutokset talouscaikeuksineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat oireet silloin, kun kärsin keskivaikeasta masennuksesta + sos.tilanteiden pelosta : henkinen ja fyysinen väsymys ja/tai vetämätön olo, aivosumu, murehtiminen mutta toisaalta myös ajattelemattomuus (mittasuhteet ääripäästä ääripäähän), kaikki tekeminen vaati hirveästi ponnistamista, pelko, ahdistus, sydämen tykytys, hikoilu potenssiin sata, tärinä ja tutina, syöminen lisääntynyt, paniikkikohtaukset ihmisten näkemisestä ja pahimmillaan pelkästään kotoa poistuessa, fyysinen ja psyykkinen hitaus, huono muisti (olin mielestäni keskustellut asioista miehelle, mutta mies sanoi etten ole puhunut mitään), suorittaminen yli rajojen.. Varmaan muutakin, mutta nuo nyt äkkiseltään muistan.
Minä kävin terapiassa oikeastaan vain hakemassa diagnoosit ja sitten työstin itse itseäni, koska en halunnut terapiassa käydä, koska huomasin puhuvani siellä vain p askaa jottei tarvitse käsitellä asioita ja puhuminen tuntui epämiellyttävälle. Ehkä vuoden vei, niin olin normaali oma itseni ja tiputin painoa 25 kiloa sen myötä, kun alkoi elämä maistumaan sitä mukaa, kun eläminen itsessään toi hyviä kokemuksia mm. ihmissuhderintamalla ja työnsaannin myötä ja tietty tuo kilojen huomattava tippuminen 😊 Koskaan en ollut itsetuhoinen eikä pahimmillaankaan, vaikka itkin ahdistusta eteisen lattialla kauppakäynnin jälkeen, käynyt mielessä oman elämän päättäminen.
Kiitos kokemuksiesi jakamisesta!
Kuulostaa tutulta monin tavoin nuo oireet, itselläkin jopa kadulla käveleminen saattaa ahdistaa ylimitoitetusti, olen myös poissaoleva ja tunteet tuntuu menevän nyt äärilaidasta toiseen. Toisinaan tunnen selviytyväni aivan varmasti ja olen tietoinen toipumisen tiestä.
Seuraavana hetkenä olen aivan maassa, uupunut, en jaksa edes liikahtaa, kaikki vain sattuu.
Silloin rehellisesti mietin elämän päättämistä, tunnen itseni niin epäonnistuneeksi mutta ne ovat vain ajatuksia. Se ajatus hieman helpottaa oloa siinä hetkessä vaikka en oikeasti niitä ajatuksia toteuta.
Hienoa, että olet toipunut! Onnea myös jatkoon.
Minä koen, että minun täytyy aloittaa terapia. Vanhat ongelmat kun tuntuvat seuraavan elämässä aina, eri muodoissaan vain.
Traumataustaakin minun tulisi käsitellä, tahdon reflekoida asioita. Se tuo sisälle turvallista oloa mutta tarvitsen siihen säännöllisyyttä, kuulluksi tulemista ja tukea.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Lääkärin puheille kannattaa kuitenkin hakeutua ja ottaa alkuun tarjottavat lääkkeet. Sitten kun niillä on pahin mylly pysäytetty ajatuksia jauhamasta, jaksaa lähteä ulkoilemaan ja kiinnostumaan jostakin muustakin kuin syömisestä. Näin kokemuksesta voisi sanoa, että siitä se pilkuhiljaa helpottaa ja lopulta huomaa jo olevansa mukana elämässä taas. Keväällä huomaa yllättäen, että aurinko lämmittää, tuuli tuoksuu ja tekee mieli kävellä ulkona. Lääkitystä voi alkaa taas vähentää hallitusti, kun elämä kantaa.
Kuulostaa kaamosmasennukselta, mikä sekin on tietysti ihan tunnistettu juttu. Kaikkien mieliala ei kuitenkaan reagoi positiivisesti päivänvaloon ja yleiseen pöhinään. Itse ainakin koen juuri keväisin ja kesäisin pahimmat kauteni, kun kontrasti oman mielen ja kukkaan puhkeavan luonnon sekä kausimasistelijoiden (pahoittelut provokatiivisesta termistä) tuhkasta nousemisen välillä on niin valtava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itkuisuus, väsymys, nukkuisin tai makaisin sängyssä mieluiten. Aamulla ei halua nousta ylös. Kaikki on vain harmaata. Mietin usein tietä ylittäessä että ihan sama vaikka tuo auto törmäisi minuun. Ainut kiva asia tuntuu olevan syöminen, sitä sentään jaksan tehdä liikaakiin.
Se liikunta auttaa, mutta ei mikä tahansa liikunta.
Mua auttoi se, kun otin rutiiniksi käydä pari kertaa päivässä lyhyellä kevyellä kävelylenkillä. Lenkkien pitää olla lyhyitä ja kevyitä juuri siksi, että kuten aapeekin sanoo, pienestäkin rasituksesta väsähtää helposti liikaakin ja sitten tuloksena on, että seuraavalle kerralle ei saakaan itseään ulos. Mutta niitä pikkukåvelyjä olisi hyvä olla esim aamulla ja illalla, koska se saisi ihmisen useammin liikkeelle.
Liikkuminen tuottaa dopamiinia ja noradrenaliinia, vaikka ei ajaisi itseään millekään endorfiini/adrenaliinirajoille. Dopamiini ja noradenaliini ovat aivojen välittäjäaineita, jotka vähentävät aivosumua ja lisäävät keskittymiskykyä ja vähentävät masennusta. Ne kuitenkin myös poistuvat elimistöstä nopeasti, joten niitä tuottavaa liikettä tarvitaan usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vakava masennus kymmenisen vuotta sitten.
Tunteet katosivat täydellisesti joka johti avioeroon ja pahensi tilannetta.
Työpaikalla piilottelin työkavereilta hillittömän itkemisen vuoksi, unohtelin asioita, enkä pystynyt enää hoitamaan työtäni johon osana kuului muiden turvallisuudesta huolehtiminen.
Romahdin totaalisesti kesäloman jälkeen palatessani työpaikalle ja tajutessani, etten tule selviytymään muiden mokaamisen vuoksi lisääntyneestä työmäärästä.
Pomo passitti työterveyteen ja useiden lyhyiden sairaslomien jälkeen psykiatri määräsi sairaslomaa kerralla kaksi vuotta.
Tässä välissä olin jo saanut diagnoosin syövästä ja useita leikkauksia myöhemmin homma saatiin ainakin väliaikaisesti hoidettua, mutta en edelleenkään halunnut ottaa mitään vastuuta työelämässä, enkä muussakaan elämässäni, jopa avainten hallussapito, joita jouduin työssäni käyttämään jatkuvasti, huolehtiminen muiden turvallisuudesta, vaikuttu ylivoimaiselta, joten psykka ehdotti työkyvyttömyyspapereiden kirjoittamista, johon suostuin ja ensimmäisellä yrityksellä myönnettiin työkyvyttömyyseläke.
Kävin jonkin aikaa terapiassa, mutta koin sen hyödyttömäksi.
Kokeilin joitakin kertoja mielialalääkkeitä, mutta ne tekivät itseni hitaaksi ja aloin tyytyä tilanteeseeni joten lopetin niidenkin käytön.
Pitkien itsetutkiskelujen jälkeen aloin pääsemään perille mikä masennustani ylläpiti ja aloin tekemään työtä muuttaakseni itseäni ja elinolojani parempaan suuntaan.
Irtisanoin ystävyys-ja sukulaisuussuhteita, en antanut enää kenenkään käyttää itsenäni hyväksi, en kostanut kokemiani vääryyksiä jollakin tavalla, vaan heitin hyvästit useillekin naissuhteille, muutin asuinolojani ja asuin muutaman vuoden matkailuautossa.
Nyt tilanne on mitä mainioin. Syöpäni ei ole ennusteista hulolimatta uusiutunut, elän onnellisessa parisuhteessa ja olen tyytyväinen vaikka eläkkeeni onkin melko pieni.
Kaikkeen tarvitsemaamme kuitenkin varallisuus riittää, enkä koe enää itseäni masentuneeksi.
Useita vuosia homma kaikenkaikkiaan kesti, mutta ilman kaikkea kokemaani en olisi löytänyt rinnalleni ihmistä jota osaan rakastaa tasavertaisena kumppanina.
Vierailija kirjoitti:
Vakava masennus kymmenisen vuotta sitten.
Tunteet katosivat täydellisesti joka johti avioeroon ja pahensi tilannetta.
Työpaikalla piilottelin työkavereilta hillittömän itkemisen vuoksi, unohtelin asioita, enkä pystynyt enää hoitamaan työtäni johon osana kuului muiden turvallisuudesta huolehtiminen.
Romahdin totaalisesti kesäloman jälkeen palatessani työpaikalle ja tajutessani, etten tule selviytymään muiden mokaamisen vuoksi lisääntyneestä työmäärästä.
Pomo passitti työterveyteen ja useiden lyhyiden sairaslomien jälkeen psykiatri määräsi sairaslomaa kerralla kaksi vuotta.
Tässä välissä olin jo saanut diagnoosin syövästä ja useita leikkauksia myöhemmin homma saatiin ainakin väliaikaisesti hoidettua, mutta en edelleenkään halunnut ottaa mitään vastuuta työelämässä, enkä muussakaan elämässäni, jopa avainten hallussapito, joita jouduin työssäni käyttämään jatkuvasti, huolehtiminen muiden turvallisuudesta, vaikuttu ylivoimaiselta, joten psykka ehdotti työkyvyttömyyspapereiden kirjoittamista, johon suostuin ja ensimmäisellä yrityksellä myönnettiin työkyvyttömyyseläke.
Kävin jonkin aikaa terapiassa, mutta koin sen hyödyttömäksi.
Kokeilin joitakin kertoja mielialalääkkeitä, mutta ne tekivät itseni hitaaksi ja aloin tyytyä tilanteeseeni joten lopetin niidenkin käytön.
Pitkien itsetutkiskelujen jälkeen aloin pääsemään perille mikä masennustani ylläpiti ja aloin tekemään työtä muuttaakseni itseäni ja elinolojani parempaan suuntaan.
Irtisanoin ystävyys-ja sukulaisuussuhteita, en antanut enää kenenkään käyttää itsenäni hyväksi, en kostanut kokemiani vääryyksiä jollakin tavalla, vaan heitin hyvästit useillekin naissuhteille, muutin asuinolojani ja asuin muutaman vuoden matkailuautossa.
Nyt tilanne on mitä mainioin. Syöpäni ei ole ennusteista hulolimatta uusiutunut, elän onnellisessa parisuhteessa ja olen tyytyväinen vaikka eläkkeeni onkin melko pieni.
Kaikkeen tarvitsemaamme kuitenkin varallisuus riittää, enkä koe enää itseäni masentuneeksi.
Useita vuosia homma kaikenkaikkiaan kesti, mutta ilman kaikkea kokemaani en olisi löytänyt rinnalleni ihmistä jota osaan rakastaa tasavertaisena kumppanina.
Kiitos todella paljon, hieno selviytymistarina..
Tuo tukea minulle ja varmasti muillekin masennuksen kanssa kamppaileville.
Kävit kyllä pitkän ja kivikkoisen tien, miten hienoa, että se vei sinut lopulta oikeille poluille ja elämään, jossa voit hyvin.
Itse olen tosiaan siinä pisteessä, että olen päättänyt luovuttaa. En sillä tavalla, että luovuttaisin tyystin elämää kohtaan mutta en jaksa selviytyä vain enää päivästä toiseen.
Olen itsekin nyt vain hyväksynyt tämän tilanteen, käynyt lääkärissä ja ottanut sairaslomaa. En aio sinnitellä koska se ei ole johtanut enää eteenpäin.
Tunnen, että on tullut aika romahtaa ja keskittyä toipumiseen, miten hidasta ja mieltä musertavaa välillä se ikinä onkaan niin nyt en mieti muiden mielipiteitä.
Selviän tästä vain jos muutan asioita itse, pysähdyn ja haen suuntaa. Keräilen voimia. Jätän huonot ihmissuhteet vaikka eivät millään jätä minua rauhaan.
Jouduin ärähtämään, että nyt ei enempää. Minua ei enää käytetä hyväksi eikä kiusata.
Minun on muututtava ja tehtävä radikaaleja ratkaisuja nyt itseni vuoksi. Vain siten voin alkaa tästä rakentamaan sellaista elämää, joka oikeasti on itselle täyttä, elämisen arvoista.
Koen, että matkani oikealle tielle on alkanut kun tässä on tarpeeksi kärsitty. Periaatteessa, voin olla myös kiitollinen kun täytyy olla täysin rehellinen nyt kaiken suhteen.
Onnea sinullekin vielä jatkoon ja kiitos myös muille vastanneille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin sanankaltaisia oireita on ollut itselläni. Parhaiten masennukseen on auttanut:
- Meditiointi. Tuntuu aluksi aivan älyttömän tylsältä ja turhalta, mutta kun jaksat jatkaa meditointia vaikka 10 minuuttia kerran päivässä, taatusti huomaat jossain vaiheessa eron.
- Tapping
-Terveellinen ruokavalio ja liikunta. Luonnossa oleskelu
- self help kirjallisuus
-rutiineissa pysyminen
Olen ollut masentunut jo vuosia. Välillä se "katoaa" hetkellisesti ja saan elämästä taas kiinni ja yhtä yllättäen se palaa takaisin. Luulen, että syy omaan olooni on pitkälti lapsuudesta ja nuoruudesta. Elin rikkinäisessä perheessä ja äitini on hyvin tunnekylmä. Koin jo päiväkodissa oloni hyvin haikeaksi ja yksinäiseksi.
Masennus on pahentunut nyt iän myötä, ja varsinkin nyt viime vuotena alan uskomaan ettei tämä enää lähde pois. Olo on jatkuvasti todella huono, enkä enää jaksa edes olla sosiaalinen. Ennen minulla oli vielä muutamia ystäviä ja jaksoin välillä repäistä itseni kotoa ja viettää aikaa heidän kanssaan. Nykyään pelkkä tekstiviestiin vastaaminen ahdistaa niin paljon, että jätän sen tekemättä.
Minun masennuksen oireet:
- Urheilun lopettaminen. Ennen sain energiaa ja helpotusta olooni, kun lenkkeilin tutulla luontopolulla, kävin koiran kanssa vaeltamassa, tai pitkät kävelyt metsässä. Nykyään en pysty edes ajattelemaan ulkoilua.
- Sokerin syönti. Syön joka päivä herkkuja. Normaalisti en välitä niistä, mutta kun mieliala menee matalaksi - herkun syönti lisääntyy
- Epätoivo, itsensä vähättely.
- Vainoharhaisuus. Vahtaan ikkunoista autoja ja odotan, että poliisit tulevat hakemaan minut. Minulla on kokoajan tunne, että olen tehnyt jotain väärin. Näen uniakin missä piilottelen ruumiita tai poliisit hakevat minut, koska olen epäiltynä jostain..
- Kiinnostuksen katoaminen. En tee enää mitään mistä välitän. En siivoa (rakastan puhdasta kotia), en urheile, en osta mitään kivaa, en meikkaa, en värjää hiuksia. En jaksa lukea, en katsoa lemppari tubettajia, leffojen ja sarjojen katsominen on myös hankalaa. Olen liian levoton siihen. Helpointa on vain maata sängyssä ja tuijottaa kattoa.
Sain diagnoosiksi vakavan masennuksen. Taustalla myös paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko sekä töissä uupuminen, pitkään jatkunut työstressi ja muut töissä sattuneet asiat. Lisäksi on krooninen sairaus, joka saattaa vaikuttaa jonkun verran mielialaankin. Olen ollut masentunut jo pitkään. Välillä se on helpottanut kokonaan ja sitten vaihdellut lievemmästä mielialan laskusta sellaiseen, etten pääse edes sängystä ylös.
- Jatkuva väsymys ja aamuöinen heräily. Mikään määrä unta ei riittänyt ja ennen piristystä tuonut lenkki sai entistä väsyneemmäksi. Aamuisin tuntui vaikealta lähteä töihin. Menetin ruokahaluni ja laihduin merkittävästi alipainoiseksi. Lisäksi tuli pakkomielteisiä ajatuksia ruoan terveellisyyteen ja liikunnan harrastamiseen liittyen.
- Vainoharhainen olo. Tuntui, että kaikki ihmiset vihaavat ja puhuvat pahaa selkäni takana. Tämä liittyi erityisen voimakkaasti töihin. Olin ihan varma, että työkaverit inhoavat minua ja pomot suunnittelevat irtisanomistani ja olen huono, mitätön ja turha työntekijä. Tunsin itseni roskakasan arvoiseksi. Aloin tuntea, etten osaa mitään, vaikka on vuosien kokemus. Joku pieni ja merkityksetön unohdus sai itkun partaalle ja voimakkaan itseinhon ja -syyttelyn valtaan. Lisäksi ongelmani on ollut ylikiltteys ja ylisuorittaminen.
- Huono itsetunto, jatkuva itsensä vähättely, itseinho, syyllisyyden tunteet, epätoivoinen olo. Negatiivisten ajatusten noidakehä ja pienten asioiden paisuminen ylisuuriksi päässäni.
- Itkuherkkyys, mielialan vaihtelut, pienestä ärtyminen. Itsetuhoiset ajatukset ja halu vahingoittaa itseään.
- Kiinnostuksen katoaminen harrastuksiinsa.
- Sydämentykytystä, jatkuvia päänsärkyjä, mahavaivoja, ihottumaa yms.
Nyt olen pitkällä sairaslomalla ja aloitin masennuslääkityksen. Olen käynyt juttelemassa työterveydessä ja odotan aikaa psykologille ja ravitsemusneuvojalle. Viivytin avun hakemista aika pitkään, koska oli niin epätoivoinen olo ja luulin, että kukaan ei voi auttaa tai en ole avun arvoinen. Lopulta tilasin ajan työterveyteen ja vastassa oli aivan ihana hoitaja, joka puhui rauhallisella äänellä, kuunteli ja vakuutti, että tämän hetken jälkeen asiat lähtevät järjestymään.
Sairasloma on auttanut todella paljon. Lääkitys on varmaan tehonnut, koska mielialani on tasaantunut jonkun verran. On myös ihmeellistä, miten verenpaine on laskenut, ihottuma hävinnyt, maha on paremmassa kunnossa kuin aikoihin ja päänsäryt helpottaneet. Ensimmäisen viikon ajan podin syyllisyyttä ja häpeää, mutta sen jälkeen olen unohtanut työasiat lähes kokonaan. Olen yrittänyt pysyä jonkunlaisessa päivärytmissä. Pakotan itseni ylös sängystä, puen vaatteet, käyn pesulla ja syön aamupalan. Olen lihotuskuurilla ja yritän syödä enemmän. Yritän käydä kävelyllä 1-2 kertaa päivässä, vaikka tekisi mieli makoilla sängynpohjalla. Joinakin päivinä en jaksa, mutta hyväksyn, että sellaisiakin päiviä on.
Mulle auttoi pelkästään tämä perinteinen yhdistelmä eli lääkkeet + psykoterapia. Oikeiden lääkkeiden löytymiseen meni pitkä aika, mutta kun ne löytyi, niin paraneminen lähti nopeasti eteenpäin. Vasta paljon myöhemmin tuli esim. ruokavalion ja liikunnan merkitys selväksi, ensin piti päästä sieltä tolkuttoman syvästä kuopasta ylös. Osastollakin piti käväistä sitä ennen.
Mun teinillä oli traumaperäinen keskivaikea masennus. Oireili mm. huomattavana ahdistuksena, itkuisuutena ja toiminnanohjauksen lamautumisena. Apu löytyi terapiasta ja lääkityksestä. Terapia on ollut pitkäkestoista, lääkitys oli päällä vuoden verran. Myös liikunnasta oli apua.
Tahtoisiko joku muu myös kartoittaa tilannettaan? :)