Yhteiskunnan odotukset ja hylkäämistrauma.

Monessa uusioperhekuviossa mukana olleena voin todeta, etten ole ollut kovin hyvä "äitipuoli".
Anteeksi äidit! Olen vain hyväksynyt lapsenne ja ollut mukana heidän arjessaan.
Nyt tiedän mikä minun oikea tehtäväni olisi näissä kaikissa ollut.
Tiedättekö kuinka monesti noudattaessanne orjallisesti yhteiskunnan odotuksia ja pitäessänne isää lasten elämässä roudaamalla katraan iskälle ovat he saaneet enemmän ikäviä hylkäämiskokemuksia kuin silloin kun heidät olisi oikeasti hylätty kokonaan?
Yhteiskunta voi olla ikävä yksinhuoltajaäidin lapselle, mutta koskaan kukaan ei puhu siitä miten paljon jälkiä lapseen jättää se, että hän kulkee isänsä luona toteamassa aina uudelleen ja uudelleen, ettei isä oikeasti välitä.
Isän luona odottaa usein tyhjä jääkaappi ja välinpitämätön isä, joka ei tee lastensa kanssa yhtään mitään. Isä ei puhu, vaan katoaa omiin puuhiinsa. Ruoanlaitto on pakkopullaa, sitä tehdään vain vähän ja ollaan vihaisia. Tunnelma ei ole hyvä tai se on hetkellisesti hyvä silloin, jos äitipuoli ottaa homman haltuun täyttämällä jääkaapin ja viemällä lapsia kivoihin juttuihin, että he kokisivat olevansa odotettuja isän luo tullessaan.
Lapsi vaistoaa niin paljon asioita ja tiedostaa kyllä, ettei ole tervetullut, mutta koska kyse on isästä näin vain toimitaan.
Lottovoitto on äidille sellainen äitipuoli, joka alkaa peesata piiloon isän välinpitämättömyyttä alkamalla hoitaa ja ruokkia lapsia ja tämä olisi se minunkin tehtäväni ollut.
Luulen monessa tapauksessa, että se on ollut myös sen äidin tehtävä silloin, kun ovat yhdessä eläneet. Hoitaa ja huolehtia niin hyvin, ettei missään vaiheessa paljastuisi miten vähän isä oikeasti välittää.
On olemassa hyviä isejä ja heidän roolinsa lapsen elämässä on erittäin tärkeä! Tällä maineella kuitenkin moni ratsastelee ja ei koskaan lunasta paikkaansa oikeasti hyvänä isänä ja tähän on vieläpä jopa totuttu. Isänpäiväkortit ja yhteiskuvat kiilloottaa pintaa, mutta todellisuudessa mielenterveyden kanssa myöhemmin painivat nuoret eivät edes osaa ajatella, että isä on sen omituisen ahdistuksen aiheuttanut.
Onkin hankala siihen puuttua, kun se isä on kuitenkin kokoajan elämässä mukana ollut.
Itse olen alkoholisti-isän lapsi ja koska äitinikin hyväksyi asian olin todellakin kaljapulloakin alempiarvoinen.
Olen kuitenkin siitä onnekas, että olen pystynyt hylkäämustraumaa käsittelemään, koska sille on olemassa selkeä syy.
Isä oli sairastunut alkoholismiin ja äiti oli vain yhteiskunnan odotusten orja ja läheisriippuvainen, joka ei osannut ja pystynyt tehdä muutakuin antaa minun elää kaljapullon arvoisena.
Minun uusioperhekuvioiden takana ei kuitenkaan ole ollut alkoholismi. En osaa nimetä mitä se on ollut, mutta kaava on toistunut aina uudelleen ja uudelleen ja siksi haluaisinkin asiasta keskustelua.
Miksi isänrooli on käytännössä niin olematon, vaikka sen maine on vuoren kokoinen?
Hyviä isejä on olemassa tiedän sen, enkä tarvitse siitä vakuutteluja.