Ennen vanhaan opetettiin että on tärkeää olla töissä koko elämä ja saada aikaan katkeamaton työura. Onko enää näin?

Itselleni on mutta nähdäkseni yleisessä keskustelussa ei vaikka tuollaisen polun saavuttamisesta on tullut epätodennäköisempää ja vaikeampaa.

Ennen se työntekijä sitoutui olemaan samassa paikassa. Siis henkisesti halusi olla siellä.

Nykyään monet vaihtavat paikkaa moneen kertaan omasta halustaan.

Tuo oli aikaan ennen jatkuvia yyteitä ja työnantajan sitoutumiskyvyttömyyttä. 

Nykyäänkin on tietenkin tavoite elättää itsensä omalla työllään, jos perintö tai varallisuus ei siihen riitä.

Kyllä vieläkin vanhempi väki on ylpeitä joistain työvuosimitaleistaan mutta harvalla nuoremmalla rikkonaisen työuran omaavalla tuollaisiin on mitään saumaa tai näin ollen kiinnostustakaan.

Yleensä ne aukot cvssä pitää pystyä selittämään. Mitä pitempiä aukkoja löytyy, sitä vaikeampi työllistyä. Toki siivoojat ja kaupan myyjät ym hanttihommat on eri asia.

Ennen tuo oli jopa mahdollista. Hiljaisina aikoina ei heti potkittu ulos vaan lakaistiin vaikka lattioita jos ei muuta ollut. Työntekijät oli myös uskollisempia työnantajalleen.

Oman havaintoni mukaan pitkään samassa työpaikassa olleet ovat nykyään ns. työelämässä jälkeenjääneitä, varsinkin jos ovat julkisella sektorilla.  Muutosvastarinta on valtavaa. Itse olen ollut nykyisessä työpaikassani 10 vuotta ja nyt tuntuu, että pitäisi vielä kehittyä, mutta ikää voi olla jo liikaa vaihtaa. Mutta tämä vs. julkissektori, missä olen myös ollut, kehittyä on pitänyt koko ajan ja isojakin muutoksia tulee jatkuvalla syötöllä. Julkisella puolella itketään jos vähänkin vanhoja toimintatapoja pitää muuttaa. 

Itse olen elämäntapatyötön ja säälin töissä käyviä. Toki heidän piireissään vaikuttaa olevan maailmanloppu, jos joutuu työttömäksi. Haluavat omistaa ison osan hereilläoloajastaan raatamiseen, lampaita kun ovat.

On se vaikeampaa nykyisin, jos ei sitten päädy valtiolle tai kunnalle joksikin virkamieheksi. Mutta on sekin puuduttavaa jos ei välillä pääse johonkin koulutukseen tai edes toiselle osastolle tekemään jotain muuta. Nuorena kannattaa vaihtaa työpaikkaa 5 vuoden välein, jos ei ole tiedossa muuten mitään kehittymismahdollisuuksia.

Kyllähän se hyvä olisi, jos töitä saisi ja pystyisi pysymään töissä. Mutta nykyään ihmiset ymmärtää, ettei se ole mahdollista läheskään aina. Työtöntä ei pidetä välttämättä vieroksujana eikä syljetä päälle, mutta ei sellaisen kanssa haluta myöskään esim. lapsia, jolla ei ole tuloja. Jos ei ole mitään suuntaa elämässä, niin saatetaan välttää sen ihmisen seuraa kaverinakin, ettei vaan epäonni tartu. Eli: ei välttämättä paheksuta, mutta tietyssä mielessä sosiaalisesti syrjitään.

Jatkossa katkeamaton työura, puhumattakaan samassa paikassa, on muinaisjäänne.

Olen syntynyt 70-luvun alussa. Silloin oli eri maailma. Kun tulin työmarkkinoille 80-luvulla (juu, silloin mentiin töihin pienestä pitäen), oli vahva oletus, että jokainen (!) käy töissä. En ollut kuullutkaan, että joku olisi työttömänä. Jopa naapurin rapajuoppo raahautui joka jumalan aamu sementtivalimolle sementtiä sekoittamaan.

 Isä ja äiti olivat käyneet "aina" töissä, samoin kaikki muutkin tutut aikuiset. Itse pääsin välittömästi töihin parilla puhelinsoitolla kuusitoistavuotiaana, ilman mitään ammatillista koulutusta. Eli oli se aika helppoakin silloin.

Sitten tietenkin tuli lama 90-luvun alussa ja kaikki muuttui. Vuonna 1993 sain pikkukaupunkimme ainoan avoinna olleen työpaikan (ei niin humble brag...), johon oli yli kolmesataa hakijaa.

Maailma on eri kuin ennen, olet ap-mamma aivan oikeassa.

Onhan siitä työurasta hyötyä, kun koittaa eläkeaika. Ainakin ite oon tyytyväinen kun töitä riitti ja jaksoin tehdä useaan työtä 80- luvulla. Nyt saa kohtalaista eläkettä eli keskimääräistä parempaa mitä toiset.

Hyvin luterilainen ajatus toi työ on elämä. Mutta whatever, ennen oli asiat toisin. Nykyään vakipaikka on vaikea saada. Mutta eihän se teitä provoojia kiinnosta.

Nyt työelämässä aloittaville on hoettu ja vieläkin hoetaan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Onhan siitä työurasta hyötyä, kun koittaa eläkeaika. Ainakin ite oon tyytyväinen kun töitä riitti ja jaksoin tehdä useaan työtä 80- luvulla. Nyt saa kohtalaista eläkettä eli keskimääräistä parempaa mitä toiset.

Tää on kyllä aika surkea ajattelutapa. Mitä jos kuolla kupsahtaa ennenkuin pääsee edes eläkkeelle?

Vierailija kirjoitti:

Oman havaintoni mukaan pitkään samassa työpaikassa olleet ovat nykyään ns. työelämässä jälkeenjääneitä, varsinkin jos ovat julkisella sektorilla.  Muutosvastarinta on valtavaa. Itse olen ollut nykyisessä työpaikassani 10 vuotta ja nyt tuntuu, että pitäisi vielä kehittyä, mutta ikää voi olla jo liikaa vaihtaa. Mutta tämä vs. julkissektori, missä olen myös ollut, kehittyä on pitänyt koko ajan ja isojakin muutoksia tulee jatkuvalla syötöllä. Julkisella puolella itketään jos vähänkin vanhoja toimintatapoja pitää muuttaa. 

Tämän takia en koskaan halua olla missään julkisella puolella. Järki lähtisi. Ero on aivan valtava.

Yksi luonnonkatastrofi tai musta rutto ja se on ihan se ja sama. Carpe diem.

Vierailija kirjoitti:

Jatkossa katkeamaton työura, puhumattakaan samassa paikassa, on muinaisjäänne.

Ottaa aikansa ennen kuin töihin rekryäjät ja pelkän cv:n lukujat sisäistävät tämän faktan.

Eipä tuolla matrixissa mitään wäliä ole ..  On kaik käsikirjoitettua vaan.

-Sinkkiş