Muita, jotka ei ole koskaan ollut masentunut tai ahdistunut jne

Taidan tosiaan olla ainoa =)

Jos perusasiat ovat kaikinpuolin hyvin ja keho täysin terve ja mahdollisesti vahvat toimivat mielen defenssit, niin voi olla ettei sinun tarvitse koskaan kokea itse sellaista. Mutta jos joskus koet niin kannattaa pitää mielessä se ettei niin syvää ja pimeätä tilaa ole olemassakaan mihin ei ihminen voisi huonoimmillaan vajota.

Eiköhän valtaosa ihmisistä ole juuri tuollaisia. Mutta mitäpä siinä on kellekään kertomista.

Onhan se ihan järkeenkäyvää, että sairaudesta kirjoittavat ne, joita sairaus on kohdannut. Ja hyvä on, että kirjoittavat, jos siitä on apua.

Ollaan me masentumattomat ja ahdistumattomat onnellisia onnekkuudestamme ja tunnetaan myötätuntoa niitä kohtaan, joilla on ollut huonompi onni tässä asiassa.

Olette onnekkaita te jotka ette ole koskaan kokeneet masennusta. Ottaisin ihan minkä muun taudin tahansa koska masentunut on elävä kuollut.

Mun on hyvin vaikea käsittää, että tuollaisia on olemassa. Olen ollut suunnilleen koko elämäni masentunut tai ainakin ahdistunut.

En osaa edes kuvitella, millaista on olla jatkuvasti masentunut tai ahdistunut. Täytyy olla hirveä olotila.

Kuulun näihin onnekkaisiin, mutta olen minäkin kerran elämässäni kokenut, miltä ahdistuneisuus tuntuu. Tämä oli heti sen jälkeen, kun olin saanut syöpädiagnoosin. Muutaman päivän olin syvissä vesissä.

Ehkä hieman ylimielinen aloitus? En uskaltaisi keulia asialla.

Itse olen ollut ahdistunut 18-vuotiaana n. muutaman kuukauden ajan. Vanhempien eron ja poikaystävästä eron vuoksi. Muistan miten silloin ajattelin ekaa kertaa että ymmärrän miksi joku menee junan alle... hyi. Onneksi sain nopeasti keskusteluapua ja ahdistus saatiin purettua.

Toisen kerran ahdistuin aika pahasti yli 30-vuotiaana, kun lapseni kävi läpi rankkoja juttuja. Muun elämäni olen ollut mielenterveyden suhteen hyvinkin terve, vaikka mm. rankan avioeron olen käynyt läpi.

Pointti, ei siltä kukaan ole turvassa loppupeleissä eikä kukaan sitä valitse tai halua.

Pidän kyllä vähän outona ihmistä, joka on täysin kyvytön kokemaan ahdistusta. Diagnoosiluokituksen mukainen ahdistuneisuuhäiriö on sitten eri asia.

No en ole ollut ahdistunut enkä masentunut. Ikää kuusikymmentä, jospa siltä säästyisikin. ( ei nimittäin vaikuta olevan mikään helposti nujerrettava tila )

Olen kyllä ollut surumielinen ja itkenyt viikkokausia, avioeron jälkeen olin puoli vuotta pohjalla.

Se, mitä ymmärrän varsinaisella masennuksella ja ahdistuksella, sellaista en ole kokenut. En pidä oman pään selvittelyä, surua menetyksen johdosta tautina.

N52

Vierailija kirjoitti:

Pidän kyllä vähän outona ihmistä, joka on täysin kyvytön kokemaan ahdistusta. Diagnoosiluokituksen mukainen ahdistuneisuuhäiriö on sitten eri asia.

Ei kai tässä ollut kysymys, että ihmiset olisivat kyvyttömiä kokemaan ahdistusta. Tuskinpa siihen erityistä kyvykkyyttä tarvitaan.

Mutta me (kyllä, itsekin olen ollut onnekas), jotka emme ole olleet ahdistuneita, emme vain ole joutuneet elämäntilanteeseen, joka aiheuttaisi ahdistusta.

Ja kyllä, olen erittäin tietoinen siitä, että voin päätyä sellaiseen tilanteeseen heti huomispäivänä.

Joten en ainakaan itse todellakaan "keuli" sillä, että en ole masentunut tai ahdistunut, enkä koskaan ole tästä kenellekään edes maininnut (ennen kuin nyt sattui tällainen ketju eteen keskustelupalstalla).

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hieman ylimielinen aloitus? En uskaltaisi keulia asialla.

Itse olen ollut ahdistunut 18-vuotiaana n. muutaman kuukauden ajan. Vanhempien eron ja poikaystävästä eron vuoksi. Muistan miten silloin ajattelin ekaa kertaa että ymmärrän miksi joku menee junan alle... hyi. Onneksi sain nopeasti keskusteluapua ja ahdistus saatiin purettua.

Toisen kerran ahdistuin aika pahasti yli 30-vuotiaana, kun lapseni kävi läpi rankkoja juttuja. Muun elämäni olen ollut mielenterveyden suhteen hyvinkin terve, vaikka mm. rankan avioeron olen käynyt läpi.

Pointti, ei siltä kukaan ole turvassa loppupeleissä eikä kukaan sitä valitse tai halua.

Minunkin vanhempani ovat eronneet. Isäni oli alkoholisti. Minutkin on poikaystävä jättänyt ja sittemmin aviomies 25 vuoden suhteen jälkeen. Minunkin lapsilla on ollut rankkoja juttuja. Aika monella on näitä ihan samoja, mutta eivät ahdistu tai masennu. Taipumus näihin ilmenee havaintoni mukaan jo nuorena.

Ap

Kaikki masentuneet ei tiedosta omaa masennustaan ja ahdistustaan. Ja surkeimmat valheet, kun kertoo itselleen...

Mä olen ollut teinistä asti masentunut. Eli monta kymmentä vuotta. Alkaa olla takki aika tyhjä. Kyllä tällaisille toivottomille tapauksille pitäisi antaa vaikka eutanasia. On epäinhimillistä joutua väkisin olemaan elossa ja vielä käymään töissäkin vaikka ei mitään saa elämästä irti.

Onneksi äitini on sellainen ihminen joka ei masennu. Hän onkin elämäni ainut valopilkku. Mutta hän alkaa olla vanha ja sairastelevainen. En tiedä kuinka pärjään kun hän kuolee ja jään ihan yksin. Tähänkin asti olen koittanut jaksaa vain äitini mieliksi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki masentuneet ei tiedosta omaa masennustaan ja ahdistustaan. Ja surkeimmat valheet, kun kertoo itselleen...

Kuinka voi oll masentunut tietämättä, että on?

Jos tämä on totta, niin onnellinen on ihminen, joka pystyy itseään noin huijaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hieman ylimielinen aloitus? En uskaltaisi keulia asialla.

Itse olen ollut ahdistunut 18-vuotiaana n. muutaman kuukauden ajan. Vanhempien eron ja poikaystävästä eron vuoksi. Muistan miten silloin ajattelin ekaa kertaa että ymmärrän miksi joku menee junan alle... hyi. Onneksi sain nopeasti keskusteluapua ja ahdistus saatiin purettua.

Toisen kerran ahdistuin aika pahasti yli 30-vuotiaana, kun lapseni kävi läpi rankkoja juttuja. Muun elämäni olen ollut mielenterveyden suhteen hyvinkin terve, vaikka mm. rankan avioeron olen käynyt läpi.

Pointti, ei siltä kukaan ole turvassa loppupeleissä eikä kukaan sitä valitse tai halua.

Minunkin vanhempani ovat eronneet. Isäni oli alkoholisti. Minutkin on poikaystävä jättänyt ja sittemmin aviomies 25 vuoden suhteen jälkeen. Minunkin lapsilla on ollut rankkoja juttuja. Aika monella on näitä ihan samoja, mutta eivät ahdistu tai masennu. Taipumus näihin ilmenee havaintoni mukaan jo nuorena.

Ap

Monenlaiset asiat suojaavat näiltä, omasta resilienssistä siihen, miten on oppinut vaikeitakin tunteita käsittelemään. Kaikilla on jokin raja ja riippuu muista voimavaroista, mihin se asettuu.

Kuitenkin, oma ätini on tällainen, joka kehuu ettei hän masennu ja eteenpäin kuin mummo lumessa. Selviytymiskeinonaan on, että kaataa harmituksen, turhautumisen, epävarmuudet (joita ei itse tunnista) ym., muiden niskaan. Mutta ihan tosissaan siis ihmettelee, miten joku muka masentuu. Katsoo alaspäin heikompina. Joskus kyse siis tasapainoisuudesta ja "vahvuudesta", mutta myös pers.häiriöiset välttyvät näiltä normaalin psyykeen reagointitavoilta melko tehokkaasti, se on se toinen puoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hieman ylimielinen aloitus? En uskaltaisi keulia asialla.

Itse olen ollut ahdistunut 18-vuotiaana n. muutaman kuukauden ajan. Vanhempien eron ja poikaystävästä eron vuoksi. Muistan miten silloin ajattelin ekaa kertaa että ymmärrän miksi joku menee junan alle... hyi. Onneksi sain nopeasti keskusteluapua ja ahdistus saatiin purettua.

Toisen kerran ahdistuin aika pahasti yli 30-vuotiaana, kun lapseni kävi läpi rankkoja juttuja. Muun elämäni olen ollut mielenterveyden suhteen hyvinkin terve, vaikka mm. rankan avioeron olen käynyt läpi.

Pointti, ei siltä kukaan ole turvassa loppupeleissä eikä kukaan sitä valitse tai halua.

Minunkin vanhempani ovat eronneet. Isäni oli alkoholisti. Minutkin on poikaystävä jättänyt ja sittemmin aviomies 25 vuoden suhteen jälkeen. Minunkin lapsilla on ollut rankkoja juttuja. Aika monella on näitä ihan samoja, mutta eivät ahdistu tai masennu. Taipumus näihin ilmenee havaintoni mukaan jo nuorena.

Ap

Monenlaiset asiat suojaavat näiltä, omasta resilienssistä siihen, miten on oppinut vaikeitakin tunteita käsittelemään. Kaikilla on jokin raja ja riippuu muista voimavaroista, mihin se asettuu.

Kuitenkin, oma ätini on tällainen, joka kehuu ettei hän masennu ja eteenpäin kuin mummo lumessa. Selviytymiskeinonaan on, että kaataa harmituksen, turhautumisen, epävarmuudet (joita ei itse tunnista) ym., muiden niskaan. Mutta ihan tosissaan siis ihmettelee, miten joku muka masentuu. Katsoo alaspäin heikompina. Joskus kyse siis tasapainoisuudesta ja "vahvuudesta", mutta myös pers.häiriöiset välttyvät näiltä normaalin psyykeen reagointitavoilta melko tehokkaasti, se on se toinen puoli.

En ole ao, enkä kehu, etten koskaan masennu. Toivon todella, etten masentuisi, on se sen verran kamala sairaus.

En myöskään kannaa tunteita toisten niskaan. Katson vahvuuteni olevan siinä, että tunnistan tunteeni, ryven niissä, kun ne tulevat. Koska en tunteitani kiellä, niin ne jatkavat kulkuaan. Vaikka tuntuisi miten pahalta, niin se tunne menee aina ohi. (Sormet ristissä... on aina tähän mennessä mennyt ohi).

N52

No en ole ollut masentunut enkä ahdistunut koskaan. Tajuan ,että kysyjä tarkoittaa olotilaa, jossa ollaan ahdistunut pidempään ,kuin päivän parin häivähdys , että v,,, tuttaa. Sellaista minulla on sattunut ,mutta ahdistunut en ole ollut.

Olen ns kiitollinen tyyppi, vaikka kaikkea vastoinkäymisiä on elämässä tullut koettua 67v iän aikana.

Vierailija kirjoitti:

Jos perusasiat ovat kaikinpuolin hyvin ja keho täysin terve ja mahdollisesti vahvat toimivat mielen defenssit, niin voi olla ettei sinun tarvitse koskaan kokea itse sellaista. Mutta jos joskus koet niin kannattaa pitää mielessä se ettei niin syvää ja pimeätä tilaa ole olemassakaan mihin ei ihminen voisi huonoimmillaan vajota.

Ei tarvitse edes olla mitään defenssejä, jos saanut pienenä tukea erilaisten tunteiden käsittelyyn turvallisessa ympäristössä. Tunnetaidot suojaavat tehokkaasti psyykeä, mutta tosiaan ne harvoin itsestään lapsella ilman syntyvät häntä palveleviksi ilman apua.

Jos ei, auttavat joillakin defenssit selviytymään, mutta kaikkia ne eivät palvele. Tiukat defenssimekanismit myös edesauttavat uupumista, koska ne eivät ole joustavia elämänmuutosten mukaan ja ikäänkuin luovat muurin hlön ja välittömän maailman kokemisen välille.

Onko nykyään enemmistö mielenterveysongelmaisia Suomesta kuin terveitä? Entä miten mahtaa olla maailmalla?