Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka ette saaneet syvästi rakastamaanne henkilöä kumppaniksi?
21.10.2020 |
En nyt tarkoita mitään kaukoihastuksia vaan sitä, että olette tunteneet hyvin ja välillänne on ollut vähintäänkin seurustelua.
Olen lähes viisikymppinen nainen ja koen rakastuneeni ensimmäisen kerran kunnolla vasta reilusti yli kolmekymppisenä. Olin tätäkin ennen seurustellut ”tosissani” mutta tämä rakkaus oli jotakin, jota en ollut ikinä kokenut. Oma tunteeni ei ole yli kymmenessä vuodessakaan haalistunut tippaakaan huolimatta siitä, ettemme pariin vuoteen ole nähneet rakastamani miehen kanssa emmekä viestittele omasta toiveestani. Mies ei halunnut olla kanssani tosin myös olosuhteet ajoivat erilleen. Rehellisesti sanottuna miehen menetys on ollut pahin pettymys elämässäni ja tuntui samalta, kuin todella läheisen ihmisen kuolema.
Miten tästä pitäisi jatkaa eteenpäin? Haluaisin kovasti kumppanin mutten usko pystyväni rakastamaan ketään muuta yhtä syvästi. Seurustelen todella hienon miehen kanssa ja hän rakastaa minua syvästi. En kuitenkaan voi mitään sille, etten vielä parin vuodenkaan jälkeen tunne häntä kohtaan yhtä vahvasti. Kärvistelenkö yksin loppuelämäni yksin ja mietin rakastamaani miestä vai voinko olla ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan mutten luullakseni koskaan samalla ja yhtä kokonaisvaltaisella tavalla? Tuntuu, että kannan kammottavaa salaisuutta sisälläni kun en voi paljastaa kaipaavani edelleen tätä yhtä. Tällä hetkellä tuntuu, että saatan kaivata häntä koko loppuelämäni.
Jos jollakin on kokemusta vastaavasta tilanteesta, kuulisin mielelläni näkemyksiä.
Kommentit (61)
Minulla oli nuoruudessa eräs läheinen ystävä, joka jäi sille tasolle, koska oli kova naistenmies. Olimme todella paljon yhdessä vuoden verran ja hän vakuutti rakkauttaan. Hänellä ei myöskään sinä aikana ollut muita suhteita. En kuitenkaan kyennyt luottamaan eikä läheinen ystävyys edennyt suhteeksi. Kun sitten lähdin toiseen kaupunkiin opiskelemaan, hän alkoi seurustella ja irtosuhteet jäivät taa.
Arvaatte varmaan, kuinka monesti olen miettinyt asiaa jälkeenpäin. Molemmilla on nykyään perhe, mutta kun harvoin olemme kohdanneet, tunnen saman jännityksen välillämme. Se on sellaista salarakkautta, jonka vain hyväksyn ja tietyllä tavalla vaalin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoruudessa eräs läheinen ystävä, joka jäi sille tasolle, koska oli kova naistenmies. Olimme todella paljon yhdessä vuoden verran ja hän vakuutti rakkauttaan. Hänellä ei myöskään sinä aikana ollut muita suhteita. En kuitenkaan kyennyt luottamaan eikä läheinen ystävyys edennyt suhteeksi. Kun sitten lähdin toiseen kaupunkiin opiskelemaan, hän alkoi seurustella ja irtosuhteet jäivät taa.
Arvaatte varmaan, kuinka monesti olen miettinyt asiaa jälkeenpäin. Molemmilla on nykyään perhe, mutta kun harvoin olemme kohdanneet, tunnen saman jännityksen välillämme. Se on sellaista salarakkautta, jonka vain hyväksyn ja tietyllä tavalla vaalin.
Olihan tuo ihan järkevä valinta kuitenkin. Hyvin usein se pelimies ei muutu. Ei voi mistään tietää, oliko se nuoruuden vaihe vai persoonallisuuden piirre. Voihan olla, että oli silloin muita naisia vaikka kuinka vannoi, ja että nytkin pettää nykyistäänkin. Miehet pystyy yleensä kätevästi erottamaan pallien tyhjennyksen ja tunteet, kun taas naiselle seksi ja tunteet on enemmän sama asia.
Itse uskon seuraaviin väittämiin:
1) Ihmisen tunteet laimenevat vanhentuessa. Teininä koetut raivonpuuskat kääntyivät toisaalta silmittömäksi, vaaleanpunaiseksi höttörakkaudeksi. On ihan ok, että aikuisena ei välttämättä koe enää sellaista.
2) Ihminen ei rakastu silmittömästi kuin korkeintaan muutaman kerran elämässään. Joillakin nämä kerrat täyttyvät jo siellä teini-iässä ja toisille se ensimmäinen kerta iskee vasta kolmekymppisenä. Tämän jälkeen vastaavan hormonipiikin saavuttaminen on käytännössä mahdotonta.
Niiden jotka rakastuvat ensimmäistä kertaa vasta aikuisena, tilanne on tietenkin sillä lailla hankala, että on vaikeampi erottaa sitä, mikä rakkaus on ollut nyt sitä poikkeuksellisen ihmeellistä ja mikä käytännössä pelkkä tilastollinen hormonimyrsky. Teininä vastaavan kokenut pystyy aikuisena niputtamaan tilanteen helpommin yhteen osana muutenkin tunnemyrskyisiä teinivuosia. On todella surullista, jos joku jää vielä vuosikymmeniäkin myöhemmin suremaan jonkun kadotetun rakkauden perään. Onhan se kaunista, mutta surua saattaa helpottaa, kun ajattelee asiaa enemmän väittämän 2 kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoruudessa eräs läheinen ystävä, joka jäi sille tasolle, koska oli kova naistenmies. Olimme todella paljon yhdessä vuoden verran ja hän vakuutti rakkauttaan. Hänellä ei myöskään sinä aikana ollut muita suhteita. En kuitenkaan kyennyt luottamaan eikä läheinen ystävyys edennyt suhteeksi. Kun sitten lähdin toiseen kaupunkiin opiskelemaan, hän alkoi seurustella ja irtosuhteet jäivät taa.
Arvaatte varmaan, kuinka monesti olen miettinyt asiaa jälkeenpäin. Molemmilla on nykyään perhe, mutta kun harvoin olemme kohdanneet, tunnen saman jännityksen välillämme. Se on sellaista salarakkautta, jonka vain hyväksyn ja tietyllä tavalla vaalin.
Olihan tuo ihan järkevä valinta kuitenkin. Hyvin usein se pelimies ei muutu. Ei voi mistään tietää, oliko se nuoruuden vaihe vai persoonallisuuden piirre. Voihan olla, että oli silloin muita naisia vaikka kuinka vannoi, ja että nytkin pettää nykyistäänkin. Miehet pystyy yleensä kätevästi erottamaan pallien tyhjennyksen ja tunteet, kun taas naiselle seksi ja tunteet on enemmän sama asia.
Se on ihan ymmärrettävääkin jollain tapaa kun nainen ottaa miehen sisäänsä. Mies vain tunkee ulokkeensa reikään. En minäkään mitään tunteita tuntisi jos tunkisin sormeni tai käteni jonkun sisuksiin ja niitä hinkkaisin siellä hetken. Eihän siinä ole mitään intiimiä eikä henkilökohtaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoruudessa eräs läheinen ystävä, joka jäi sille tasolle, koska oli kova naistenmies. Olimme todella paljon yhdessä vuoden verran ja hän vakuutti rakkauttaan. Hänellä ei myöskään sinä aikana ollut muita suhteita. En kuitenkaan kyennyt luottamaan eikä läheinen ystävyys edennyt suhteeksi. Kun sitten lähdin toiseen kaupunkiin opiskelemaan, hän alkoi seurustella ja irtosuhteet jäivät taa.
Arvaatte varmaan, kuinka monesti olen miettinyt asiaa jälkeenpäin. Molemmilla on nykyään perhe, mutta kun harvoin olemme kohdanneet, tunnen saman jännityksen välillämme. Se on sellaista salarakkautta, jonka vain hyväksyn ja tietyllä tavalla vaalin.
Olihan tuo ihan järkevä valinta kuitenkin. Hyvin usein se pelimies ei muutu. Ei voi mistään tietää, oliko se nuoruuden vaihe vai persoonallisuuden piirre. Voihan olla, että oli silloin muita naisia vaikka kuinka vannoi, ja että nytkin pettää nykyistäänkin. Miehet pystyy yleensä kätevästi erottamaan pallien tyhjennyksen ja tunteet, kun taas naiselle seksi ja tunteet on enemmän sama asia.
Se on ihan ymmärrettävääkin jollain tapaa kun nainen ottaa miehen sisäänsä. Mies vain tunkee ulokkeensa reikään. En minäkään mitään tunteita tuntisi jos tunkisin sormeni tai käteni jonkun sisuksiin ja niitä hinkkaisin siellä hetken. Eihän siinä ole mitään intiimiä eikä henkilökohtaista.
Ai eikö naisten välisessä seksissä voi olla mitään intiimiä eikä henkilökohtaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko olla, että koska tämä sinun suuri rakkaus jäi lopulta saavuttamattomaksi/täyttymättömäksi, niin olet jäänyt tunteeseen hieman pakonomaisesti koukkuun? Uusi mies tuntuu tylsemmältä, koska on saatavilla. En tarkoita, ettetkö olisi ex-miestä rakastanut, mutta aika aikaansa.
Itse ihastun voimakkaasti ja näin sinkkuna olen usein tilanteessa, jossa tunteet ovat vielä edellisessä, kun pitää alkaa rakentamaan uutta suhdetta potentiaalisen kumppanin kanssa. Tämä on raskasta päälle ja toivon todella, että kohta löytyisi suhde, jossa tunteet kohtaa.
Mulle myös tuottaa vaikeuksia erota ja siirtyä eteenpäin kun romanssi on vielä ollut ihastumis/rakastumisvaiheessa. Silloin se toinen on unelmien täyttymys ja ainoa mahdollinen kumppani. Jos suhde olisi kuitenkin jatkunut niin, että se liika ihannointi ja huuma olisi hälvennyt, niin olisi ollut helpompaa pohtia ihan asiallisesti suhteen onnistumista ja mahdollisuuksia. Rakastunut uskoo siirtävänsä vuoria tunteidensa voimasta, jos sille tulee tyly äkkiloppu, niin se tunnetila voi silti jäädä päälle.
Aika on auttanut ja myös (face)kavereiksi jääminen, nimittäin jossain vaiheessa paremmin tutustuessa alkaa ymmärtää sen toisen olevan vaan ihminen, virheinensä kaikkinensa. Joku "tyhmä" mielipide, päivitys facessa tms. ja silloin siitä lumouksesta herää. Sellaisena hetkenä sitä osaa olla ihan kiitollinen, ettei suhde sittenkään onnistunut. Lisäksi kun sinkkuus jatkuu, niin tulee myös tilanteita, jolloin voi vaan todeta, että on se onni kun ei ole ketään tuossa omine odotuksineen. Esimerkiksi muutto paikkakunnalta, on helppoa lähteä kun ei seurustele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, omalla kohdallani mietin että ehkä olen kuin joutsen, enkä voi elämäni aikana kiintyä kuin yhteen ihmiseen. Luulen että on meitä tällaisia ihmisiä, joiden tunteet ei vain sammu kun ne kerran herää, riippumatta siitä saadaanko se rakkaudenkohde. Eihän se ole kovin nykyaikaista, mutta en itse ainakaan ole onnistunut 25 vuodessa unohtamaan ensirakkauttani. Enää en edes yritä. Elelen tämän tunteen kanssa, joka nykymaailmassa luokitellaan joksikin terapian tarpeeksi. Kyllä sen kestää. Onpahan joskus edes tuntenut jotain. Parempi sekin kuin olla tuollainen joka kuvittelee että on vain jotain teknistä seksiä eikä mitään tunteita olemassakaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulle myös tuottaa vaikeuksia erota ja siirtyä eteenpäin kun romanssi on vielä ollut ihastumis/rakastumisvaiheessa. Silloin se toinen on unelmien täyttymys ja ainoa mahdollinen kumppani. Jos suhde olisi kuitenkin jatkunut niin, että se liika ihannointi ja huuma olisi hälvennyt, niin olisi ollut helpompaa pohtia ihan asiallisesti suhteen onnistumista ja mahdollisuuksia. Rakastunut uskoo siirtävänsä vuoria tunteidensa voimasta, jos sille tulee tyly äkkiloppu, niin se tunnetila voi silti jäädä päälle.
Aika on auttanut ja myös (face)kavereiksi jääminen, nimittäin jossain vaiheessa paremmin tutustuessa alkaa ymmärtää sen toisen olevan vaan ihminen, virheinensä kaikkinensa. Joku "tyhmä" mielipide, päivitys facessa tms. ja silloin siitä lumouksesta herää. Sellaisena hetkenä sitä osaa olla ihan kiitollinen, ettei suhde sittenkään onnistunut. Lisäksi kun sinkkuus jatkuu, niin tulee myös tilanteita, jolloin voi vaan todeta, että on se onni kun ei ole ketään tuossa omine odotuksineen. Esimerkiksi muutto paikkakunnalta, on helppoa lähteä kun ei seurustele.
Valitettavasti en viidentoista vuoden tuntemisen jälkeenkään ole löytänyt miehestä yhtäkään piirrettä, joka häiritsisi (paitsi ettei hän halua minua yhtä kiihkeästi kumppaniksi).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne. Olin ihastunut työkaveriini. Hän sai oloni hyväksi ja itsevarmaksi. Ihastusta oli molemmin puolin ilmassa. Yhteiset työkaverit vitsailivat asiasta. Emme kuitenkaan koskaan olleet samaan aikaan ns. vapaalla jalalla joten se jäi.
Olen nykyään avoliitossa, hän naimisissa ja isä. Koen, että peli on lopullisesti menetetty. On naurettavaa kaivata jotakuta näin viiltävästi. Hän oli ensimmäinen mies johon ihan oikeasti ihastuin. Olin silloin vähän päälle 20 ja nyt olen 30.
Lisäyksenä vielä se, että todellakin tunnen tämän miehen ja hänen tapansa ajatella. Rakkauteni häntä kohtaan on kuin toisesta maailmasta lukiessani kommentteja siitä, että jonkun ”rakkaus” tosiaan voisi sammua typerään kommenttiin fb:ssa tms. Ei, hän ei ole ikinä tehnyt tai sanonut mitään sellaista, mitä en ymmärtäisi tai jota pitäisin vähänkään pilkallisessa mielessä huvittavana.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle myös tuottaa vaikeuksia erota ja siirtyä eteenpäin kun romanssi on vielä ollut ihastumis/rakastumisvaiheessa. Silloin se toinen on unelmien täyttymys ja ainoa mahdollinen kumppani. Jos suhde olisi kuitenkin jatkunut niin, että se liika ihannointi ja huuma olisi hälvennyt, niin olisi ollut helpompaa pohtia ihan asiallisesti suhteen onnistumista ja mahdollisuuksia. Rakastunut uskoo siirtävänsä vuoria tunteidensa voimasta, jos sille tulee tyly äkkiloppu, niin se tunnetila voi silti jäädä päälle.
Aika on auttanut ja myös (face)kavereiksi jääminen, nimittäin jossain vaiheessa paremmin tutustuessa alkaa ymmärtää sen toisen olevan vaan ihminen, virheinensä kaikkinensa. Joku "tyhmä" mielipide, päivitys facessa tms. ja silloin siitä lumouksesta herää. Sellaisena hetkenä sitä osaa olla ihan kiitollinen, ettei suhde sittenkään onnistunut. Lisäksi kun sinkkuus jatkuu, niin tulee myös tilanteita, jolloin voi vaan todeta, että on se onni kun ei ole ketään tuossa omine odotuksineen. Esimerkiksi muutto paikkakunnalta, on helppoa lähteä kun ei seurustele.
Valitettavasti en viidentoista vuoden tuntemisen jälkeenkään ole löytänyt miehestä yhtäkään piirrettä, joka häiritsisi (paitsi ettei hän halua minua yhtä kiihkeästi kumppaniksi).
Ap
Yllättävää kyllä, mutta tämä pitää yllä järjetöntä rakastumista. Mies on tunteissaan saavuttamaton, vaikka olisitte tuntenut vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle myös tuottaa vaikeuksia erota ja siirtyä eteenpäin kun romanssi on vielä ollut ihastumis/rakastumisvaiheessa. Silloin se toinen on unelmien täyttymys ja ainoa mahdollinen kumppani. Jos suhde olisi kuitenkin jatkunut niin, että se liika ihannointi ja huuma olisi hälvennyt, niin olisi ollut helpompaa pohtia ihan asiallisesti suhteen onnistumista ja mahdollisuuksia. Rakastunut uskoo siirtävänsä vuoria tunteidensa voimasta, jos sille tulee tyly äkkiloppu, niin se tunnetila voi silti jäädä päälle.
Aika on auttanut ja myös (face)kavereiksi jääminen, nimittäin jossain vaiheessa paremmin tutustuessa alkaa ymmärtää sen toisen olevan vaan ihminen, virheinensä kaikkinensa. Joku "tyhmä" mielipide, päivitys facessa tms. ja silloin siitä lumouksesta herää. Sellaisena hetkenä sitä osaa olla ihan kiitollinen, ettei suhde sittenkään onnistunut. Lisäksi kun sinkkuus jatkuu, niin tulee myös tilanteita, jolloin voi vaan todeta, että on se onni kun ei ole ketään tuossa omine odotuksineen. Esimerkiksi muutto paikkakunnalta, on helppoa lähteä kun ei seurustele.
Valitettavasti en viidentoista vuoden tuntemisen jälkeenkään ole löytänyt miehestä yhtäkään piirrettä, joka häiritsisi (paitsi ettei hän halua minua yhtä kiihkeästi kumppaniksi).
Ap
Yllättävää kyllä, mutta tämä pitää yllä järjetöntä rakastumista. Mies on tunteissaan saavuttamaton, vaikka olisitte tuntenut vuosia.
Käsitän tämän. En vain tiedä, miten tämän tilan saa lopetettua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle myös tuottaa vaikeuksia erota ja siirtyä eteenpäin kun romanssi on vielä ollut ihastumis/rakastumisvaiheessa. Silloin se toinen on unelmien täyttymys ja ainoa mahdollinen kumppani. Jos suhde olisi kuitenkin jatkunut niin, että se liika ihannointi ja huuma olisi hälvennyt, niin olisi ollut helpompaa pohtia ihan asiallisesti suhteen onnistumista ja mahdollisuuksia. Rakastunut uskoo siirtävänsä vuoria tunteidensa voimasta, jos sille tulee tyly äkkiloppu, niin se tunnetila voi silti jäädä päälle.
Aika on auttanut ja myös (face)kavereiksi jääminen, nimittäin jossain vaiheessa paremmin tutustuessa alkaa ymmärtää sen toisen olevan vaan ihminen, virheinensä kaikkinensa. Joku "tyhmä" mielipide, päivitys facessa tms. ja silloin siitä lumouksesta herää. Sellaisena hetkenä sitä osaa olla ihan kiitollinen, ettei suhde sittenkään onnistunut. Lisäksi kun sinkkuus jatkuu, niin tulee myös tilanteita, jolloin voi vaan todeta, että on se onni kun ei ole ketään tuossa omine odotuksineen. Esimerkiksi muutto paikkakunnalta, on helppoa lähteä kun ei seurustele.
Valitettavasti en viidentoista vuoden tuntemisen jälkeenkään ole löytänyt miehestä yhtäkään piirrettä, joka häiritsisi (paitsi ettei hän halua minua yhtä kiihkeästi kumppaniksi).
Ap
Yllättävää kyllä, mutta tämä pitää yllä järjetöntä rakastumista. Mies on tunteissaan saavuttamaton, vaikka olisitte tuntenut vuosia.
No mutta kyllähän nyt monella tunteet pysyy vaikka menisivät yhteen ja saavuttaisivat toisensa.
” Vaihtokauppaa käyvät toiset tunteillaan
Minä tiedän että sua ainiaan”
Onhan se harvinaista nykyisessä sarjarakastujien maailmassa, eikä oikein edes hyväksyttävää. Pitäisi päästä yli.
#9
Niitä suuria rakkauksia voi kyllä olla useita. Ehkä nykyinen puolisosi ei vain ole yksi niistä. Voit kyllä vielä löytää toisen sielunkumppanin.
Kommentoin vielä sitäkin, että hyväksyn täysin tilanteen. Rakkauteni mieheen tulee ehkä aina säilymään mutta kuulisin mielelläni muiden kokemuksia siitä, miten tämän tunteen saisi säilöttyä niin, ettei se monta kertaa päivässä sumentaisi muuta ajatteluani. Tunne olisi kuin pieneen pulloon paketoitu ja voisin vain sopivissa tilanteissa varovaisesti korkkia raottamalla vaalia tunnetta. Rakastaminen itsessään on minulle tärkeämpää kuin se, että joku rakastaa.
Ap
Itselläni vähän samaa ongelmaa pikkutwistillä. Lähentelen neljääkymppiä ja olen kerran ollut naimisissa. Erottuani tapasin miehen, jota enemmän en ole ketään rakastanut enkä todennäköisesti tule rakastamaankaan. Kuitenkin lyhyen seurustelumme aikana kuva hänestä hiukan muuttui siten, että en oikeastaan enää edes haluaisi olla hänen kanssaan. Koen, että en voisi luottaa häneen, sillä hänen tunteensa menevät jotenkin vuoristorataa ja hän on yllättävissä tilanteissa itsekäs.
Eli nyt on ongelmana se, että rakastan häntä, eikä hänen jälkeensä kelpaa enää kukaan muu, mutta en kuitenkaan oikeasti myöskään halua häntä. :/ Toivottavasti vuodet muuttavat tätä, mutta tällä hetkellä on kyllä aika vahva ällötys koko miessukupuolta kohtaan ja tuntuu paremmalta idealta, jos vaan hankkisi koiran. :D
Vierailija kirjoitti:
Niitä suuria rakkauksia voi kyllä olla useita. Ehkä nykyinen puolisosi ei vain ole yksi niistä. Voit kyllä vielä löytää toisen sielunkumppanin.
Teoriassa tietenkin. Fakta on kuitenkin se, että ihan hirveästi ei aikaa ole jäljellä ja todennäköisyys ei ole puolellani (eli 54 vuotta ikää minulla ja neljäänkymmeneen ikävuoteen mahtunut vain yksi iso rakastuminen, joka kestänyt pitkälle toista vuosikymmentä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle myös tuottaa vaikeuksia erota ja siirtyä eteenpäin kun romanssi on vielä ollut ihastumis/rakastumisvaiheessa. Silloin se toinen on unelmien täyttymys ja ainoa mahdollinen kumppani. Jos suhde olisi kuitenkin jatkunut niin, että se liika ihannointi ja huuma olisi hälvennyt, niin olisi ollut helpompaa pohtia ihan asiallisesti suhteen onnistumista ja mahdollisuuksia. Rakastunut uskoo siirtävänsä vuoria tunteidensa voimasta, jos sille tulee tyly äkkiloppu, niin se tunnetila voi silti jäädä päälle.
Aika on auttanut ja myös (face)kavereiksi jääminen, nimittäin jossain vaiheessa paremmin tutustuessa alkaa ymmärtää sen toisen olevan vaan ihminen, virheinensä kaikkinensa. Joku "tyhmä" mielipide, päivitys facessa tms. ja silloin siitä lumouksesta herää. Sellaisena hetkenä sitä osaa olla ihan kiitollinen, ettei suhde sittenkään onnistunut. Lisäksi kun sinkkuus jatkuu, niin tulee myös tilanteita, jolloin voi vaan todeta, että on se onni kun ei ole ketään tuossa omine odotuksineen. Esimerkiksi muutto paikkakunnalta, on helppoa lähteä kun ei seurustele.
Valitettavasti en viidentoista vuoden tuntemisen jälkeenkään ole löytänyt miehestä yhtäkään piirrettä, joka häiritsisi (paitsi ettei hän halua minua yhtä kiihkeästi kumppaniksi).
Ap
Yllättävää kyllä, mutta tämä pitää yllä järjetöntä rakastumista. Mies on tunteissaan saavuttamaton, vaikka olisitte tuntenut vuosia.
Käsitän tämän. En vain tiedä, miten tämän tilan saa lopetettua.
Ap
Ei varmaan mitenkään koska tiettyjä huonoja puolia toisesta ihmisestä ei koe muuten kuin parisuhteessa. Esimerkiksi oma mieheni on todella suosittu naisten keskuudessa ja kaverini huokailevat kuinka hyvä mies hän on. Joo, on varmaan täydellinen kun ei joudu kokemaan sitä miten hän esimerkiksi ei koskaan pyydä mitään anteeksi. Suuttuu myös aina kun itse pahoittaa mieleni. Toki tekee suurimman osan kotitöistä ja kutsuu aina rakkaaksi julkisestikin mutta kukaan ei ole täydellinen. Sun ei auta muu kuin tiedostaa tämä.
Alue: Aihe vapaa
En osaa auttaa, mutta auttaisiko terapia? Eihän se ole mukava tuolla lailla elää. On tietysti mahdollista, ettei asiaan auta oikein mikään.
Itsekään en voi olla sen ihmisen kanssa jonka haluaisin. En tiedä, mitä teen asialle. Satuttaa olla ilman, mutta en usko, että pystyisin hänen kanssaankaan olemaan onnellisesti (jos hän edes ottaisi minua takaisin sillä lailla kun haluan). En tiedä, pitäisikö suhde yrittää elää läpi niin että toteaisi käytännön kautta, että siitä ei tule mitään. Toisaalta saatan tuhoutua loppuun asti siinä.
Se on varmaan sinun ja nykyisen miehesi päätettävä, että kelpaako nykyinen tilanne teille. Naisen kannalta se tilanne on joidenkin mielestä edullinen, jossa mies rakastaa enemmän.