Lapsena en saanut näyttää kielteisiä tunteita, tai äitini raivostui. Vaikuttaa nykyiseen persoonaani ja minäkuvaan.

Luepa täältä

https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…

Saiko isälle näyttää tunteita?

Vierailija kirjoitti:

Saiko isälle näyttää tunteita?

Ei saanut. Isäni oli ja on sitä mieltä, että tunteita ei näytetä, itse en ole koskaan nähnyt hänen aidosti nauravan, tai surevan. Omien vanhempiensa kuollessa ja hautajaisissakaan ei näyttänyt mitään tunteita puoleen tai toiseen. Käyttäytyi kuin työpaikan kahvihuoneessa hautajaisissa, jutellen niitä näitä,,ei puhunut mitään kuolleesta vanhemmastaan, eikä noteerannut mitenkään ympärillään olevia ja surevia ihmisiä. Hän on ammatiltaan terveydenhoidon henkilökuntaa ja yllättää, kun on sanonut että ihminen ei voi olla masentunut, ottaa vaan itseään niskasta kiinni, eikä valita, niin mitään masennusta ei edes ole.

Meillä nälvittiin että "Katsokaa kaikki miten tuo osoittaa mieltään!"

Aika sama mutta isä oli enemmän se joka lyttäsi tunteet, itku oli aina manipulaatio yritys hänen mielestään.

86

Vierailija kirjoitti:

Aika sama mutta isä oli enemmän se joka lyttäsi tunteet, itku oli aina manipulaatio yritys hänen mielestään.

86

Tähän vielä lisätäkseni äiti taas laittoi kaikki negatiiviset tunteet murkku-iän piikkiin, oikein kehuen kertoi muille millaisia murkkuja ollaan, jälkeenpäin myönsi ettei meillä lapsilla ollut oikeastaan uhma tai murkku-ikää, no ei kai kun ei tunteita saanut näyttää ja vyö lauloi jatkuvasti niin ei uskaltanutkaan kokeilla onneaan.

Meillä yksinhuoltaja ei kestänyt mitään lapsen voimakkaita tunteita. Kyllähän ne omat tarpeet ja tunteet ja mielipiteet tuli sitten vuosien mittaan piilotettua niin hyvin että vielä aikuisenakin menen 100% lukkoon kun kysytään että mitä haluaisin (mitä elämältä, mitä tehdä lomalla, miten haluaisin minua hyväiltävän). Omissa oloissa saa sentään joskus unelmoitua asioista.

Terapia auttaa, pikkuhiljaa. Tärkeä edistysaskel on ollut hoksata ja ymmärtää että vanhempani on ollut pihalla kasvattajan roolistaan, se että yksi osa lapsen turvallisuutta on se että vanhempi sietää lastaan. Kun tietää mikä on mennyt pieleen, tietää myös mitä voisi yrittää parantaa ja tietää miksi tietyt tilanteet ovat niin vaikeita.

7 jatkaa: meillä siis tilanne oli se että lapsena pelkäsi vanhempansa jotenkin hajoavan tai luhistuvan jos ei ole tarpeeksi helppo ja huomaamaton.

Minulla jossain määrin lapsuudessani samaa, ei nyt ihan noin rankkaa kuitenkaan. Minun on jotenkin tosi vaikea suhtautua omien lasten kiukutteluun. Uhmaikä selitti nuorempana käytöstä mutta nyt 8v kiukuttelee mielestäni tosi usein "tyhjästä". Koetan olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen mutta mielessäni mietin usein että en itse ikinä olisi voinut/kehdannut käyttäytyä kotona lapsena tai nuorena noin. Toisaalta kai hyvä että lapsi uskaltaa näyttää tunteensa. Näyttää onneksi myös ilonsa ja riemunsa jota minä en aikanaan oikein osannut tai uskaltanut näyttää sitäkään. Kasvun paikka äidillekin totisesti tämä lasten kasvatus.

Vierailija kirjoitti:

7 jatkaa: meillä siis tilanne oli se että lapsena pelkäsi vanhempansa jotenkin hajoavan tai luhistuvan jos ei ole tarpeeksi helppo ja huomaamaton.

Tämä! Kun vanhemmilla mt- ja alkoholiongelmia, ei kertakaikkiaan voinut lisätä enää sitä taakkaa olemalla normaali kapinoiva teini! Olin äärimmäisen kiltti, joustava ja huolehdin koulun moitteetta. Tarkkailin vanhempien mielialoja ja kuntoa jatkuvasti ja muokkasin käytökseni kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi. Olin, ainakin päällisin puolin, perheen tasapainoisin henkilö. No, jäljethän se jätti ja olen edelleen nelikymppisenä heikko itsetuntoinen, liian kiltti miellyttäjä jolla ei ole omia mielipiteitä tai ainakaan uskallusta niitä tuoda ilmi. Työelämässä hiljainen tarkkailija ja omien "normaalien"teinien kanssa ihmeissäni!

Taitaa olla hyvin yleinen kokemus, että lapsuudessa tunteita ei saanut näyttää. Monella näin on varmasti ollutkin. Välillä voi silti olla niin, että osittain kyse on lapsen omasta taipumuksesta tai halukkuudesta ilmaista tunteitaan.

Itselläni on viisi jo aikuista lasta, joista yksi kokee, että lapsuudenkodissamme ei voinut näyttää tunteita ollenkaan ja niiden näyttämisestä rangaistiin tai suututtiin. Toisaalta neljä lapsista kokee, että kaikki tunteet olivat sallittuja ja niitä myös näytettiin päivittäin, hyvässä ja pahassa.

Omien lastenu kohdalla koen, että yhden erilainen kokemus liittyy siihen, kuinka hän tulkitsee ympäristönsä reaktioita. Niin lapsena kuin aikuisena hän on keskimääräistä herkempi ja kokee helposti, että hänelle "suututaan", jos joku toinen on hänen kanssaan eri mieltä. Myös ystävällisen katseen tai hymyn hän tulkitsee helposti tuijottamiseksi tai pilkkaamiseksi. 

Hänen kokemuksensa on varmasti hyvin todellinen eikä hän ole kokenut, että tunteita voi kotona näyttää. Tämä kokemus ei kuitenkaan ole absoluuttinen totuus, vaan sisarusten kokemukset ovat yhtä lailla oikeita.

Itse sain näyttää surua, mutta jos olin vihainen niin siitä suututtiin. Opin siis patoamaan vihani ja se on aiheuttanut paljon ongelmia. :/ Tiedostan ongelman, mutta en edelleenkään koe että voisin turvallisesti näyttää että olen vihainen jostain, teeskentelen vain kaiken olevan hyvin.

Narsisti ei kestä muiden negatiivisia tunteita ja mitätöi ne täysin - tilaa ei ole muiden tunteille kun vain hänen omilleen. Tämä minulle valkeni terapiassa. Kannattaa tutustua materiaaleihin narsistin lapsena elämisestä, avaa varmasti silmiä. Ihan omakohtaista kokemusta on narsistin lapsena kasvaneena.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti ei kestä muiden negatiivisia tunteita ja mitätöi ne täysin - tilaa ei ole muiden tunteille kun vain hänen omilleen. Tämä minulle valkeni terapiassa. Kannattaa tutustua materiaaleihin narsistin lapsena elämisestä, avaa varmasti silmiä. Ihan omakohtaista kokemusta on narsistin lapsena kasvaneena.

Tämä selittää paljon lapsuudestani ja äidistäni.

Ap