Korona-arkeni

Asun yksin. Käyn töissä. En tee muuta. En juuri tapaa ihmisiä. Viimeksi syyskuun alussa. Sitä ennen kai heinäkuussa. Ilonaiheita tai mitään odottamisen arvoista ei tunnu elämässä olevan. Puheet uudesta normaalista ahdistavat pahasti. Jos tämä jatkuu tällaisena en tiedä mitä teen. Ei tämä ole elämää. Ei mitään odotettavaa, ei kivoja tapahtumia, ei ystävien tapaamista, ei reissuja, ei läheisyyttä/seksiä, ei mitään kontaktia keneenkään ihmiseen. Miksi jatkaa tällaista. Enää en jaksa käydä lenkillä tai tehdä ruokaa tai siivota. En välitä. Tulen töistä kotiin, käyn sohvalle makaamaan ja olen tässä pätkissä nukkuen tai valvoen kunnes on taas aika lähteä töihin. En enää pese meikkejä naamalta iltaisin, en ulkoile, en syö ns oikeaa ruokaa vaan joko olen syömättä tai sitten joinain päivinä ahmin suklaata ja mikropopcorneja. Kurkkua kuristaa tietoisuus siitä ettei tälle ole loppua näkyvissä.

Haluan takaisin vanhan elämäni, jossa oli menoa ja tekemistä, harrastuksia, ystäviä, seurustelua ja juhlimistakin. Auttaisi jos tietäsi että vaikka vuoden päästä olisi mahdollista päästä viikonlopuksi pois koronamaailmasta mutta kun ei.