Teini-ikä tulee niille pienillekin lapsille

Tuosta yhdestä avauksesta tuli mieleen tehdä tällainen avaus, että muistakaa, että ne pikkutaaperotkin kasvaa teineiksi ja osan kohdalla se tulee olemaan uhmaikä potenssiin kymmenen. Se ei ole epäonnistumista vanhemmuudessa, vaikka toki sitäkin voi olla (lapsuuden rajat ja turvallisuuden kokemus vaikuttavat teini-iän kapinointiin, mutta toisaalta siihen vaikuttaa tuhat muutakin tästä riippumatonta asiaa). Älkää siis olettako, että lasten kasvaessa vanhemmuuden vastuu helpottaa; se ei todellakaan ole niin. Ehkä siinä ikävuosina 5-12 ollaan aika mukavissa ja tasaisissa vuosissa, mutta siitä lähtien on jopa ihan luonnollista, että tulee kaikenlaista vääntöä ja kasvuvaihetta aina parikymppiseksi , ja ylikin, asti. Teini, jos kuka tarvitsee läsnäolevaa ja itsensä kanssa sinut olevaa vanhempaa, joka uskaltaa sekä tukea, pitää rajoja myrskyävästä vastustuksesta huolimatta ja aina uudelleen kasata itsensä uuteen taistoon, jota vanhempi ei voita hetkessä tai kyseisinä vuosina välttämättä vaan vuosien työn jälkeen. Se "voitto" on sitä, kun teini-iästä selvittyään, joskus nuorena aikuisena välit on edelleen kunnossa ja lapsi sanoo, että " olipa hyvä, kun olit siinä rinnalla, vaikka tein koko ajan kaikkeni rikkoakseni asettamasi rajat. Vaikka mokailin ja sikailin, niin et hylännyt".
Vanhemmuus ei teini-ikäiselle tarkoita siis sitä, että kaikki menee smoothisti läpi ja koko ajan neuvotellaan ja onnistutaan löytämään yhdessä toimivat ratkaisut, vaan sitä, että pysytään yhteydessä ja tiedetään, että rakastetaan, vaikkei se oikein missään teinin toiminnassa näy.
On sellainen sanonta, että "Rakasta minua eniten silloin, kun sitä vähiten ansaitsen"; tämä pätee teiniin.

Mutta siis muistutuksena vain pikkulasten vanhemmille tämä. Ehkä sen muistaminen auttaisi vähän helpottamaan myös onnistumisen paineita, koska jollain perhepeti-/ruokavalio-/pukeutumistyyli-/2-vuotiaan virikkeiden mietinnällä ei ole kovinkaan suurta painoarvoa tässä laajemmassa kasvatustyössä.