Lapsuuskodin vahvat perinnöt

On tutkittu tosiasia, että koulutustaso periytyy vahvasti. Samoin työttömyys, mikäli vanhemmat ovat pitkäaikaistyöttömiä.

Nyt keski-iässä tajuan, että toistan lapsuuskotiani ihan liian vahvasti. Olen kouluttautunut, olen työkeskeinen eli se puoli elämästä toimii oikein hyvin, ehkä liiankin vahvasti, kuten lapsuuskodissanikin oli. Yritän nyt opetella ajatusta downshiftaamisesta ja se tuntuu jotenkin todella vaikealta, vaikka haluankin sitä.

Isän rakkaus ei ollut pysyvää ja hän kohteli minua näkymättömänä. Äiti oli "hyvä ihminen". Haaveilin aina, että aikuisena minulla on oma iso perhe, hyvä avioliitto, lapsia, avoimet ovet vierailijoille jne, mutta en päässyt edes siitä ensimmäisestä koetinkivestä. En ole saanut itselleni sitä hyvää aviomiestä. Tuntuu kuin toistaisin tässäkin kotiani. Suhdeyritykseni eivät onnistu, mutta ystävien (naisten, vanhempien pariskuntien tms.) kanssa olen oikein rakkaissa ja hyvissä väleissä.

Onko joku muu huomannut juuttuneensa tällä tavalla ja miten siitä pääsee irti? Tiedostan, että lapsuustraumani ovat tehneet minusta tietyllä lailla aran tai turvallisuushakuisen ja siksi kai en ole koetellut siipiäni isosti vaan menestynyt niillä saroilla, jotka ovat tulleet minulle luonnostaan.