Lue keskustelun säännöt.
Anteeksipyytämätön mies
23.09.2020 |
En tiedä mitä ajatella. Miehellä on vahvasti narsistisia piirteitä ja hänen defensseihinsä ei välittäisi törmätä, koska siinä häviää aina ja sitten ahdistaa kaksin verroin, jos on jotain valittamista. Mutta hän ei kuitenkaan ole mitenkään puhdas tapaus, hän on koko ajan tietoinen itsetuntonsa olemattomuudesta ja alleviivaa sitä kotona samaan aikaan kun on joviaali tapaus muita kohtaan.
Minä sitten taas, no, olen sekä tulistuva että rauhallinen. Eli toisaalta normaalien ihmisten seurassa hyvinkin tavanomainen, ja sitten taas jos oikeuksiani tallotaan, lopulta räjähdän, hiukan liikaa koska jos vastapuoli ei ole ihan luotettava, pidättelen reaktiota. Kunnes se siis lopulta tulee, myös hänen kanssaan, jos ei itse tilanteessa niin sitten seuraavassa.
No siis, mies on sitä mieltä, että ongelma on siinä kun minä olen niin pelottava. Tänään hän hösäsi hermostuksissaan kotona kun tilaus piti saada hetinyt lähtemään. Pomppasi pystyyn ja kompastui jalkaani, jota en mahtunut vetämään alta pois. Olen nimittäin oppinut varomaan raajojani aika tarkkaan, koska hänestä ei siihen oikein ole. Jos mielessä on jotain tulenpalavaa, niinkuin yleensä on, niin tarkkuus on aika heikko. Tyyppiä tavarat hajoaa käsiin, koska ei osaa säädellä voimiaan jos ei ole siinä moodissa. Ja yleensä ei ole, ja kiihdyksissään ei todellakaan ole.
Minun näkökulmastani mies hävisi tulostimen kimppuun ja tuli minuutin päästä kysymään, sattuiko. Olin siis älähtänyt, vaisusti, koska pidättelen reaktioitani, mikä ei ole minulle luontaista. Yritän siis varoa konflikteja koska ne ovat niin turhia, asiat eivät tahdo ratketa, ja pientä kostamista on seurannut. Mutta toisaalta katkeroidun jos en tee mitään ja jälkikäteen puhuminen aiheuttaa valitusta, että miksi pitää vanhoja kaivella. Joten olen näköjään oppinut suodattamaan ja reagoimaan "asiallisesti". Sattui kuitenkin jonkin verrankin, etenkin kun sama löysä nilkka vääntyi toissaviikolla ihan itse sählätessä ja oli monta päivää hellänä.
Sattuiko-kysymys esitettiin jotenkin sitaateissa. Jotenkin omituisen pilkallisesti, mutta ei sillälailla purevan ivallisesti niinkuin mies on saattanut toimia siihen aikaan kun hän vielä uskalsi pyöritellä minulle silmiä ja kohdella avoimen ylenkatsovasti. Meillä siis näköjään vallitsee jonkinlainen kauhun tasapaino, minä karsin sitkeästi puuttumalla asioihin hänen käytöksensä törkeimpiä muotoja pois eikä hän niitä juurikaan enää käytä, mutta samaan aikaan se tuntuu hölmöltä minun puoleltani, koska eihän hän kuitenkaan opi samaan tahtiin rakentavasti kommunikoimaan, vaikka onkin jonkin verran edistynyt aikojen saatossa. Ja sitten vain hämään itseäni kuvitellen, että asiat olisivat suhteellisen siedettävästi.
Suivaannuin siitä omituisesta sävystä. Että vitsiäkö tässä vielä väännetään. Aloin toljottamaan seinän läpi mietteissäni, ja mies kysyi, olenko myrtsi. Havainto oikein, mutta selitys väärin. Ei hän oivaltanut syy-yhteyttä, etsi selitystä siitä, että olin esittänyt että toimittaisiin järjestyksessä b-a ja hän oli toteuttamassa alkuperäistä suunnitelmaansa a-b. Oletti, että olen siitä ottanut nokkiini (aika usein näin käykin, koska hän ei mielellään perustele ratkaisujaan ellen pakota). Eli jälleen kerran, hän ei oikeasti tajua, mitä niissä tilanteissa tapahtuu sitten henkisesti joissa hän ei jotain arkista tilannetta anteeksi pyydä. On pari kertaa pyytänyt spontaanisti anteeksi ollessaan oikein hövelillä tuulella mokatessaan, eli muutaman vuoden välein. Muutaman kerran vahvasti ohjailtunakin on sen tehnyt, mutta hyvin hyvin vaikeasti. Eikä itse tunnu siinä huojentuvan, vain minun painoni saaminen pois niskasta helpottaa siinä tilanteessa, muttei oman vajavaisuuden myöntäminen, se käy ilmeisesti aina kipeää.
Jatkuu...
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lukea. Potkaise sitä per.suuksiin ja lähde. Vaihda puh.nro salaiseksi yms. Älä pidä enää mitään yhteyttä.
Hae itsellesi apua. Olkoon mies millainen tahansa, niin ei sinunkaan käytös ja ajatusmaailma kovin terveeltä vaikuta.
Kannattaa myös erota ja elellä itsekseen vähintään siihen asti kunnes saa oman pääkoppansa kondikseen.
No Tötsä ny on tollanen mies. Sellainen kultakimpale.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hae itsellesi apua. Olkoon mies millainen tahansa, niin ei sinunkaan käytös ja ajatusmaailma kovin terveeltä vaikuta.
Kannattaa myös erota ja elellä itsekseen vähintään siihen asti kunnes saa oman pääkoppansa kondikseen.
Niin mutta mistä sitä apua sitten hakisi?
En tiedä siitä ajatusmaailmani terveydestä sitten, jos en olisi vastamäkeen tarponut niin pitkään niin en varmaan olisi jäänyt koko suhteeseen. En minäkään erityisesti pidä siitä tyypistä, joka minusta on tullut, ja olen ikävää seuraa koska normaaliminä ei näissä oloissa pärjää. Mutta se että olen alkanut sitkeästi hakea oikeuksiani taitaa olla vain hyvä asia, nuorena olin vetäytyjä. Jos sitten löytyisi paremmin se rauhallinen välitila jonain päivänä.
Älkää nyt viittikö, miksi reagoitte noin? Maailman täytyy olla täynnä ihmisiä, joilla on vaikeuksia pyytää anteeksi, vai olenko ainoana kompastunut tuommoiseen?
Ei kai ne kaikki ole täysin kelvottomia? Eli onko kukaan niistä oppinut olemaan?
Vai onko tämä niin ahdistava kuvio kaikenkaikkiaan, ettei tee mieli lukea kun silmiin alkaa sattua?
Tää on oikeasti ahdistava tilanne kyllä ja vielä ahdistuneemmaksi tässä menee, kun tajuaa miten moni ravistaa inhottavuuden harteiltaan ja jatkaa matkaa. Niinhän minäkin tekisin jos toisessa vaakakupissa ei olisi mitään.
... jatkoa:
No nyt hän sanoi oikeasti pysähtyneensä selkäni taakse katsomaan, miten reagoin. Että miten irveessä naamani on, siitä hänen oli tarkoitus päätellä miten kävi. Minuutin viive voinnin tiedustelussa johtui rohkeuden keräämisestä, koska kun minä reagoin kuulemma aina niin voimakkaasti niin ei hän uskalla lähestyä minua. Ja kummallinen sävy oli sitten sitä, kun piti valikoida sanansa tarkkaan etten hermostuisi?
Sanoi ymmärtävänsä sen mitä olen ennenkin sanonut, että käy itsetunnolle jos pitää jatkuvasti teeskennellä, etteivät sellaiset jutut haittaa jotka kutakuinkin kenen tahansa kanssa kuitattaisiin kaksi sekuntia kestävällä vuorosananvaihdolla: aianteeks sattuksua - no joo vähä, kyl se tästä. Ja kun tietää, ettei minkäänlaista jälkikäteishyvitystäkään tarvitse odottaa. Mutta ei pysty ynnäämään yksi ynnä yksi. Minä edustan pelottavuudessani jotenkin hänen isäänsä, joka oli äkkiväärä ja kuuntelematon. Kuva vanhemmista on aika musta, ilman kovin ilmeistä syytä.
Lähinnä kai kysyn, onko kenenkään kotona opittu pyytämään anteeksi ja päästy eteenpäin, vai onko tämä vain henkisesti väkivaltainen yritys pakottaa itsetunnoton olmi esittämään normaalia, mistä ei tule seuraamaan mitään hyvää kenellekään?
Ammattiväen juttusille menemisestä on ollut puhetta. Mies suostuu jos minäkin menen, hänen mielestään kun tilanne on verrattain ok jos myönnän olevani edes kutakuinkin yhtä kaheli kuin hän. Ja kahelilta kieltämättä tuntuukin, hänen kanssaan, ja voisi olla korkea aika minunkin jutella ammatti-ihmisen kanssa kun on elämä mennyt aika lailla vastamäkeä. En nyt silti hahmota sitäkään, mikä olisi oikea osoite. Ollaan kutakuinkin persaukisia eikä kummallakaan ole kokemusta psykologeista niin, että nämä saavat siitä palkkaa. Kaveripiirissä näitä kyllä on, muttei tee mieli alkaa avata tilannetta heille. On aika iso paketti siinä purkamatta, ja sitä avatessa joko tulee laittaneeksi heidät ilmaistöihin tai sitten voi tulla painetta kaverisuhteisiin, jos he väistävät. En usko heidän tajunneen lainkaan, miksi minusta kuuluu nykyisin niin vähän. He eivät ehkä osaa kuvitella minua altavastaajana, mutta sellaiseksi koen päätyneeni tässä suhteessa. Meitä on tässä suhteessa nyt kaksi mielestään liian kilttiä ihmistä. Ja todellisuus on sitten melkoista kärsimystä, ilmeisesti sitten myös hänelle.
Mistä sitä apua pitäisi hakea ja saako sitä?