Sinä joka olet usein surullinen /masentunut /ahdistunut, oliko lapsuutesi onnellinen?

Sekä että. Olin kyllä jo lapsena usein masentunut, vaikka aina ei ollut syytäkään.

Jotain onnellisen ja onnettoman väliltä.

Melko onnellinen. Sain aina kaiken mitä halusin. Vasta aikuisena huomasin että oikeassa elämässä ei saakaan kaikkea mitä haluaa. Se oli raskasta huomata vasta silloin.

up

Todella onneton. En kokenu oloani koskaan rakastetuksi. Äiti lähti ku olin pieni ja isä teki paljon töitä et ois varaa elättää perhe. Sillo ku oli kotona nii ei ollu läsnä henkisesti vaa istu sohvalla juoden kaljaa ja ymisi vaa vastaukseksi kysymyksiin. Hain huomiota klassisesti värkkäämällä muttei sitäkää tajuttu. Ihmeteltiin vaa et mite tyttö käyttäytyy noin.

Oli enimmäkseen onnellinen.

Perheeni oli hyvä, mutta lapsuuteni oli silti onneton. Onnellinen lapsuus olisi voimavara elämässä aikuisena, mulla sitä ei ole ollut. On pitänyt pärjätä omin avuin.

Olin käskytettävä, en ihminen.

Ilmapiiri äkäisyyttä, vihaa ja suyttelyä täysi.

Ei minkäänlaisia keskusteluita.

Lapsuus onnellinen, teini-ikä hirveä, aikuisuus vielä hirveämpi.

Epävarma lapsuus, olin pelokas. En uskaltanut sanoa mitä mietin, vanhempien reaktiot ennalta-arvaamattomia. Olin paljon "jähmettynyt" monissa tilanteissa (ruokapöydässä, ulos lähtiessä, ihmisten kohtaamisissa) ja odotin jotain vinkkiä tai lupaa miten tilanteessa kuului toimia. Kopioin tunnereaktioita muilta jos huomasin että se oli tilanteessa hyväksytty tunne. Esim saatoin olla ahdistunut ja peloissani, mutta olin vain hiljaa jähmettyneenä paikallani, kunnes siskoni itki ja näin ettei hänelle suututtu. Silloin saatoin itsekin uskaltaa itkeä.

Nuorena masentunut, ahdistunut, käytin mielialalääkkeitä opiskeluajan. Nyt lähes 40-v menee jo paremmin, osaan katsoa asiaa etäämmältä.

Vanhempi oli satunnaisen säännöllisesti väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti. Vanhemmat myös riitelivät, välillä yölläkin. Minä vietin lapsuuden peläten vanhempaani ja ihmetellen miksei toinen vanhempani puutu asiaan. Nuorempaa sisarustani kohdeltiin kuin ihmistä.

Periaatteessa lapsuudessani ei ole tapahtunut mitään järkyttävää ja minulla on rakastava perhe, mutta aloin saamaan voimakkaita masennus- ja ahdistusoireita ala-asteen ensimmäisillä luokilla enkä voi kuvailla elämääni enää sen jälkeen onnelliseksi.