Lue keskustelun säännöt.
En osaa suhtautua ystävääni hänen läheisensä kuoleman jälkeen
15.09.2020 |
Miten pitää suhtautua, kun ystävä on menettänyt läheisensä? Tietysti sanoa että on pahoillaan. En osaa suhtautua asiaan oikein mitenkään. Miten itse olette suhtautuneet?
Kommentit (32)
Kysyt miten voit ja sitten oikeasti kuuntelet mitä sillä on sanottavaa. Ei se kaipaa mitään korulauseita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se vaikeaa. Kuitenkin olen ajatellut niin, että ainakin yritän soittaa, muistutan, että hän voi aina soittaa milloin vain kaipaa tukea. Olen mennyt käymään tai pyytänyt käymään. Ihmiset toimivat surussa erilailla, joten ei ole mitään yhtä tapaa miten neuvoa toimimaan. tärkeintä on kuulla häntä kenellä suru on ja toimia hänen toiveidensa mukaan.
Itselleni suuri tuki aikanaan oli se, että oli ihmisiä, jotka jaksoivat kuunnella. Minulle oli tärkeää, että pääsin puhumaan. Mutta tiedän myös että on ihmisiä, jotka eivät heti tai pitkään aikaan halua puhua, nähdä.
Kuitenkin kannattaa antaa aina välillä ihmisen muistaa, että on olemassa jos hän kaipaa jotain apua.
Kuuntelet, jos hän haluaa puhua asiasta. Muuten voitte elää normaalia arkea kuin ennenkin. Tietenkin jos hän on aivan luhistunut asiasta (oliko kovin läheinen?) voit tarjoutua avustamaan käytännön asioissa.
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Joskus riittää vain, kun olet. Tai te se toinen tietää, että olet siinä jos hän tarvitsee sinua tai haluaa puhua. Voit myös ihan ääneen sanoa, että ”En tiedä mitä sanoisin. Miten toivot, että suhtaudun asiaan tai tuen sinua?” Pahinta minulle oli läheisen ystävän kuoleman jälkeen se jos joku yritti vältellä suruani tai minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitään korulauseita ei tosiaan tarvita, riittää kun sanot olevasi pahoillaan. Ja ennen kaikkea ole hänen tukenaan: jos hän haluaa puhua, kuuntele, jos ei halua puhua, juttelette jostain ihan muusta. Surutyön aikana tarvitsee myös "lepohetkiä", jolloin ei tarvitse surra. Jostakusta voi tuntua kamalalta mennä katsomaan hillitöntä komediaa pian kuolemantapauksen jälkeen, mutta itselleni kaikki tuollainen oli tarpeellista. Kyllä se suru ja itku taas sieltä tulevat, eikä prosessia voi nopeuttaa, mutta iloiset hetket auttavat kestämään sitä. Tietysti kuulostele tarkalla korvalla mitä ystäväsi nyt haluaa ja kaipaa, ei tietenkään voi pakottaakaan nauramaan!
Kun olin teini niin isäni kuoli. "Ystäväni" kaikkosivat samantien, eivät varmaan vaan tienneet kuinka mihin tulee suhtautua. Olen vieläkin vähän katkera.
Yksi ystävä jäi, piti kirjaimellisesti kädestä kiinni ja oli vierellä. Sanoi, että en saa padota sitä asiaa ja esittää urheaa, itki kanssani. Hänelle oon ikuisesti kiitollinen, vasta 15-vuotias tyttö niin urheana ja tukena.
Älä keksi turhia korulauseita, joita kuulee joka puolelta. Mua ärsytti hautajaisissa, kun tuntemattomat ihmiset sanoi "olen pahoillani" ja "otan osaa". Mistä olet pahoillas? Kuinka sä muka otat osaa tähän?
Ole vaan tukena ja apuna, hiljaa vieressä, koeta pitää pinnalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soitat ja esität surunvalittelut. Kuuntelet ja osoitat, että välität.
Jos et keksi mitä sanoa, sanot juuri sen.
Vierailija kirjoitti:
Kun olin teini niin isäni kuoli. "Ystäväni" kaikkosivat samantien, eivät varmaan vaan tienneet kuinka mihin tulee suhtautua. Olen vieläkin vähän katkera.
Yksi ystävä jäi, piti kirjaimellisesti kädestä kiinni ja oli vierellä. Sanoi, että en saa padota sitä asiaa ja esittää urheaa, itki kanssani. Hänelle oon ikuisesti kiitollinen, vasta 15-vuotias tyttö niin urheana ja tukena.Älä keksi turhia korulauseita, joita kuulee joka puolelta. Mua ärsytti hautajaisissa, kun tuntemattomat ihmiset sanoi "olen pahoillani" ja "otan osaa". Mistä olet pahoillas? Kuinka sä muka otat osaa tähän?
Ole vaan tukena ja apuna, hiljaa vieressä, koeta pitää pinnalla.
Mitä ihmettä heidän olisi pitänyt sanoa hautajaisissa? Ja entä jos he taas itse kaipaisivat hautajaisissa juuri tuota eivätkä mitään sen kummempaa jos oma läheinen kuolisi?
En itse ihmettele yhtään miksi jotku kokevat helpommaksi välttelyn jos ovat saaneet osakseen ärtymystä kun ovat koittaneet edes jotenkin ilmaista osanottonsa.
Tällaisista keskusteluista aina huomaa kuinka ihmiset surevat niin eri tavoin ja kaipaavat eri asioita. Joku kaipaa omaa tilaa, toinen hiljaista läheisyytä, kolmas keskustelua, neljäs vain tiedon siitä että tarvittaessa ystävä on käytettävissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Kuvittelet ilmeisesti olevasi hyvinkin empaattinen.
Jos olet yli 25-vuotias, oletko koskaan miettinyt sitä, onko empatiakykysi normaali vai oletko keskivertoa tunnekylmempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Onpa hölmö kommentti. Ei tuo aina ole niin yksinkertaista koska ihmisetkin ovat erilaisia ja kaipaavat eri asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Kuvittelet ilmeisesti olevasi hyvinkin empaattinen.
En ole kommentoimasi, mutta empaattisena ihmisenä vilpittömästi ihmettelen aloitusta. Eikös tuollaiset asiat tule aika luonnostaan, miettimättä? Aloitus kuulostaa siltä kuin joku ihmisrobotti yrittäisi opetella oikean ihmisen tunteita ja tunnereaktioita palstalta kyselemisen avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Onpa hölmö kommentti. Ei tuo aina ole niin yksinkertaista koska ihmisetkin ovat erilaisia ja kaipaavat eri asioita.
Mutta voisitko vastata kysymykseen? Pystyisitkö myöntämään olevasi keskivertoa tunnekylmempi?
Itse asiassa ne tunnekylmät harvoin osaavat myöntää mitään puutteita itsessään ja ovat huonoja ottamaan kritiikkiä vastaan juuri sen saman empatiakyvyn heikkouden vuoksi. Paradoksaalista, eikö totta?
Pyri olemaan läsnä. Tarjoa apuasi asioissa, joissa pystyt ja voit auttaa. Myös myöhemminkin.
Meillä katos läheiset sukulaiset ja osa omista ystävistä, kun isäni kuoli ollessani 19 vuotias. Jäätiin siis äidin kanssa kaksin silloin.
esim läheinen äidinäiti lähetti vain adressin, ei tullut hautajaisiin tai mitenkään ollut meidän tukena. Äidin veljet ja isän sisarukset piipahtivat hautajaisissa ja sen jälkeen ei heistä enää kuultu kuin joulutervehdyksin.
Äidillä jäi yksi ystävätär tukemaan. Omalla tavallaan. Pikku tuiterissa hoiti nämä tilanteet. Muistan kun ällötti sen hönötys silloin, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että hän kuitenkin oli äärettömän suuri tuki siinä vaiheessa elämää molemmille.
Omat lähikaverit pysyi rinnalla. Sain jopa uusia ystäviä suruaikana, yllättävältä taholta tukea ja juttuseuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Kuvittelet ilmeisesti olevasi hyvinkin empaattinen.
En ole kommentoimasi, mutta empaattisena ihmisenä vilpittömästi ihmettelen aloitusta. Eikös tuollaiset asiat tule aika luonnostaan, miettimättä? Aloitus kuulostaa siltä kuin joku ihmisrobotti yrittäisi opetella oikean ihmisen tunteita ja tunnereaktioita palstalta kyselemisen avulla.
En ole aloittaja mutta olen itse ollut tilanteessa jossa olen menettänyt läheisen ja siinä huomasi kuinka eri tavoin ihmiset suhtautuvat ja pyrkivät lohduttamaan. He tekevät niin kuin toivoisivat itseään kohdeltavan vastaavassa tilanteessa. Jos toista se ei tunnu auttavan niin on ihan luonnollista miettiä miten sitten pitäisi suhtautua. Empaattista on myös kyseenalaistaa oma empaattiseksi tarkoitettu toimintansa ja miettiä mikä juuri siinä tilanteessa sen ihmisen kanssa olisi sopivinta.
Jos ap on omasta mielestään kovinkin empaattinen, häneltä olisi todella kova ja rohkea veto vastata noihin pariin kritiikkiin ja kysymykseen rehellisesti ja avoimesti. Vastaamattomuus tai ilkeä sivallus takaisin kertoo puolestaan omaa kieltään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan.
Onpa hölmö kommentti. Ei tuo aina ole niin yksinkertaista koska ihmisetkin ovat erilaisia ja kaipaavat eri asioita.
Mutta voisitko vastata kysymykseen? Pystyisitkö myöntämään olevasi keskivertoa tunnekylmempi?
Itse asiassa ne tunnekylmät harvoin osaavat myöntää mitään puutteita itsessään ja ovat huonoja ottamaan kritiikkiä vastaan juuri sen saman empatiakyvyn heikkouden vuoksi. Paradoksaalista, eikö totta?
Mihin kysymykseen? En ole mitään muuta kuin kommentoinut, että hölmöä väittää noin heppoisin perustein, ettei aloittaja ole empaattinen.
Siis kysytkö minulta, olenko keskivertoa tunnekylmempi, kun pidin kommenttiasi hölmönä? En kyllä valitettavasti osaa vastata. Varmaan melko keskiverto tapaus olen, mutta eipä ole tullut vertailtua muihin.
Tää on vaikeeta. Kaverin poika kuoli epäselvissä olosuhteissa joitakin vuosia sitten. Hän oli ensin vähän aikaa kadokissa. Kirjattiin tapaturmaksi, mutta ei ole varmaa. Ei sen jälkeen ikinä vastannut kenenkään yhteydenottoihin ja vaihtoi puhelinnumeronsa. Hän ilmoitti tällä käytöksellään, että antakaa olla rauhassa. Ei ole ottanut kehenkään enää yhteyttä, eikä hänestä löydy enää mitään tietoja mistään, liekö itsekään sitten hengissä.
up