En osaa suhtautua ystävääni hänen läheisensä kuoleman jälkeen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olin teini niin isäni kuoli. "Ystäväni" kaikkosivat samantien, eivät varmaan vaan tienneet kuinka mihin tulee suhtautua. Olen vieläkin vähän katkera.

Yksi ystävä jäi, piti kirjaimellisesti kädestä kiinni ja oli vierellä. Sanoi, että en saa padota sitä asiaa ja esittää urheaa, itki kanssani. Hänelle oon ikuisesti kiitollinen, vasta 15-vuotias tyttö niin urheana ja tukena.

Älä keksi turhia korulauseita, joita kuulee joka puolelta. Mua ärsytti hautajaisissa, kun tuntemattomat ihmiset sanoi "olen pahoillani" ja "otan osaa". Mistä olet pahoillas? Kuinka sä muka otat osaa tähän?

Ole vaan tukena ja apuna, hiljaa vieressä, koeta pitää pinnalla.

Mitä ihmettä heidän olisi pitänyt sanoa hautajaisissa? Ja entä jos he taas itse kaipaisivat hautajaisissa juuri tuota eivätkä mitään sen kummempaa jos oma läheinen kuolisi?

En itse ihmettele yhtään miksi jotku kokevat helpommaksi välttelyn jos ovat saaneet osakseen ärtymystä kun ovat koittaneet edes jotenkin ilmaista osanottonsa.

Tällaisista keskusteluista aina huomaa kuinka ihmiset surevat niin eri tavoin ja kaipaavat eri asioita. Joku kaipaa omaa tilaa, toinen hiljaista läheisyytä, kolmas keskustelua, neljäs vain tiedon siitä että tarvittaessa ystävä on käytettävissä.

Nuo lauseet vaan muuttuu niin kliseiseksi ja tulee ärtymys. Mulla ihan sama juttu. Voi johtua, että mäkin olin silloin nuori, kun isä kuoli.

Kyllähän sen tajuaa, ettei ole oikein muita sanoja, mitä puolituttu tai tuntematon voi sanoa.. mutta silti ärsyttää. Kai se on osa sitä surutyötä, että alkaa kiukutella mielessään kliseistä.

Parhaita on kuitenkin ne, jotka ei välttämättä sano yhtään mitään. Ovat siinä, ehkä kättelevät tai halaavat. Katsovat hetken silmiin ja ovat sen sekunnin läsnä. Se tuntui aidoimmalta.

19vuotiaana isänsä menettänyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan. 

Kuvittelet ilmeisesti olevasi hyvinkin empaattinen.

En ole kommentoimasi, mutta empaattisena ihmisenä vilpittömästi ihmettelen aloitusta. Eikös tuollaiset asiat tule aika luonnostaan, miettimättä? Aloitus kuulostaa siltä kuin joku ihmisrobotti yrittäisi opetella oikean ihmisen tunteita ja tunnereaktioita palstalta kyselemisen avulla.

ja samalla susta tulee suht kylmä tunne, kun et erilaisuutta pysty ymmärtämään. Ja väität häntä tunteettomaksi ihmisrobotiksi.

Eikai empaattinen ihminen tuollai sanois?

ohis

Vierailija kirjoitti:

Jos olisit empaattinen ihminen, et kyselisi tuollaisia. Empatia syntyy luonnostaan. 

Kyse on kuitenkin siitä onko itse kohdannut surua ja kuolemaa aikaisemmin. Jos sitä ei ole, niin ei välttämättä osaa kohdata asiaa.

Kuoleman pitäisi olla osa ihmisen kiertokulkua, mutta silti siitä ollaan erkaannuttu. Oliskohan lääketieteellä siihen sanomisensa. Ihmisiä ei enää kuole vastaavasti kuin ennen vanhaan. Moni kerkee keski-ikäiseksi ennen kuin on kohdannut yhdenkään läheisensä kuoleman.

Saako vähän keventää? Isäni haudattiin äskettäin. Olin ottamassa siunauskappelin ovella hautajaisvieraita vastaan, kolme ihmistä sanoi kätellessä vahingossa että onneksi olkoon. Jännitys vissiin aiheutti tuon. Minua hiukan pyrki naurattamaan, jännitystä lienee sekin.

Anna kaverin olla. Voit ehdottaa hänelle seurakunnan sururyhmää tai kysyä tarviiko apua jossain käytännön asiassa. Muuten ei tarvi tunkea vain, jotta voisit tuntea itsesi tärkeäksi.

Läheisensä menettänyt on tavallinen ihminen siinä missä muutkin. Voit olla ihan rehellinen. "Voi ei, otan osaa! Oon aika huono tämmösissä, mutta voit aina jutella mulle jos haluat. Voidaan tehdä ihan mitä sä päätät, voin vaikka vaan kuunnella hiljaa vieressä jos haluat" tai jotakin muuta vastaavaa, joka sopii sinulle.

Moni joka mollaa aloittajaa ei ole empaattinen, vaan sympaattinen läheisensä menettänyttä kohtaan. "Voi voi, onpas kurjaa" on sympatiaa. Empatiaa on se, että asettuu toisen asemaan (kyllä, myös ap:n asemaan) ja hengailee siellä sen toisen ihmisen mielenmaisemassa, hänen kanssaan.

Empaattinen ihminen ei kiillota omaa empatian sädekehäänsä motkottamalla siitä miten muut eivät ole yhtä empaattisia kuin hän. :( Tämä yleinen väärinkäsitys ei tosin ole kenenkään oma syy, koulussa ei opeteta kovin hyvin mikä on empatian, sympatian ja välinpitämättömyyden ero. 

Yrittää olla mahdollisimman normaali. Ei udella asiasta, mutta kysyä kuinka toinen on voinut/jaksanut. Olla tarvittaessa kuuntelijana, jos toisella tarvetta puhua asiasta.

Ei kai siinä mitenkään erityisesti tarvitse suhtautua, pääasia että et välttele ystävääsi. Joillakin surevilla on kova tarve puhua asiasta eivätkä he pysty juuri muuta ajattelemaankaan, mutta jos niin on niin sen kyllä huomaa. Jos ystäväsi ei puhu asiasta mitään, hän ehkä toivoo että juttelisitte ihan muista asioista, että hän saisi muuta ajateltavaa. Osanoton voit tietysti esittää, kaikki eivät sellaista kaipaa mutta toisaalta se voi lämmittää mieltä kovastikin.

Täällä on ollut hyviä kommentteja siitä miten suhtautua läheiseen. Silloin kun itse menetin läheisen, minulle oli tärkeää sekä se että sai jutella tapahtuneesta ja omista tuntemuksista, että se että sai välillä puhua ihan muistakin asioista. Surutyötä tarvitsee välillä lepohetkiä niin kuin joku tuolla aiemmin sanoi.

Koita kuulostella ystävääsi ja mitä hän viestittää tarvitsevansa. Minusta sekin voi olla hyvä, että sanot ettet oikein tiedä mitä sanoisit. Tärkeintä on että hän ei tuntisi tulevansa hylätyksi.

Minusta ap:sta saa hyvin empaattisen kuvan, kun hän uskaltaa miettiä miten voisi parhaiten tukea rakasta ihmistä vaikeassa tilanteessa

No mitä itse haluaisit jos joku sinulle läheinen ihminen olisi kuollut?

Älä hylkää, ole tukena ja kuuntele. Halaa ja lohduta. Kysy säännöllisesti miten menee. Älä kuvittele että kerran otat osaa ja sen jälkeen suru on taputeltu. Sureminen jatkuu kuukausia tai vuosia, ole ymmärtäväinen ja huomaavainen asian suhteen. Tunnustele herkällä korvalla kaverin reaktioita ja toiveita.

Huonoja toimintatapoja ovat:

- kaverin välttely

- kuoleman ignooraaminen tai kepeä suhtautuminen, leikinlasku, naureskelu ym.

- kiusaantuminen jos kaveri haluaa puhua asiasta

- yhden osanoton jälkeen et enää koskaan noteeraa mitenkään että kaveri on kohdannut suuren surun

- kohtelet kaveria oudosti. Vaikka kannattaa olla empaattinen ja sensitiivinen, niin ihmiset yleensä arvostaa sitä kun aikaa voi viettää myös ns. normaalisti

Anna surevan puhua menetyksestään ja pahasta olostaan jos avautuu. Kuuntele, älä yritä vääntää asioita positiivisiksi tai viljele latteuksia. Kuolema on kamalan surullinen asia ja paras tuki on myöntää se. Pidä seuraa jos seura kelpaa. Soita. Vie sureva kävelylle (vaikka säännöllisesti, liikkuminen ja ulkoilu tekee hyvää) ja minne hän suostuu menemään. Jos suru lamauttaa, kutsu syömään ja/tai vie ruokaa ja auta kodinhoidossa. Kerro sanoin ja teoin, ettei sureva ole yksin.

Tästä empatia-asiasta, minulla on joko luonnostaan tai lapsuuden traumojen jäljiltä keskimääräistä surkeampi empatiakyky. Minua ei mitenkään erityisesti edes hävetä tätä myöntää. Mutta ei nämä muiden ihmisten empatiakyvyn kyseenalaistajat ja tunnekylmäksi sättijät kyllä kuulosta itsekään omaavan sitä, minkä itse miellän empatiaksi. Muuten he ymmärtäisivät, miten turhaa on sättiä ihmisiä asiasta johon he eivät itse voi vaikuttaa. Ja että ei nämä "lällällää sä oot tunnekylmä ja mä en" -tyyppiset lyttäysyritykset edes juuri liikuta meitä oikeasti tunnepuolella viallisia, vaan eniten ne satuttavat niitä väärin perustein kylmiksi haukuttuja tavallisia ihmisiä.