Lue keskustelun säännöt.
Jotain ihan oikeasti uutta näkökulmaa lapsettomuuskeskusteluun?
10.09.2020 |
Olen lapseton ja en yhtään osaa ajatella että hankkisin lapsia. Vaikka lapsia vastaan tai lapsiperheitä en ole.
Olen ihan varmasti jotenkin eri tavalla viritetty kun jotkut muut, mutta olen miettinyt että onko minun sukupolven kasvatuksessa ollut jotain erilaista.
Mietin ettei uraa tai tulevaisuutta koskaan markkinoitu sillä ajatuksella, että pystyt pitämään itsestäsi ja perheestäsi huolta. Enemmän puhuttiin onnellisuudesta! Tee mikä tekee sut onnelliseksi. Sitten eteen marssitettiin ihmisiä upeilla urilla. Muistan myös itse kasvaneeni ympäristössä jossa lasta pidettiin tapana saattaa mies nalkkiin. Lapsi on jokaisen naisen maaninen toive. Tuntui tärkeältä tuoda esiin kaikin tavoin että semmoinen poroporvarillinen tylsä lapsiperhe-elämä ei ainakaan ole MINUN unelmani.
Yksilön onnen korostus ja sen uskottelu, että se on päämäärä (jota ei uran ja työn muodossa ole iso joukko kyllä saavuttaneet ikäluokastani) ja lasten esittäminen hormonihöyryisten naisten kiilusilmin himoittavana tarpeena. Miten tuossa, naiset tai miehet, alkaa ajatella positiivisesti perhe-elämästä? Mies ajattelee ensisijaisesti lapsista epäluuloisena naisten halujen kautta, sen sijaan että miettisi mitä itse haluaa ja mitä haluaa tarjota perheelleen.
No tässä jotain, kommentoi tai heitä omaa pohdintaa.
Kommentit (56)
Jos mies ei tunnu olevan mikään vetävä voimavara perheellistymisen suuntaan, vaan vedettävä, niin ei siinä ole mitään mieltä. En halua lasta itselleni, mutta voisin haluta perheen. En ala taivuttelemaan ketään mitenkään, enemmän koen että tarvitsisin sitä itse. Silloin tulisi tunne perheen perustamisesta, eikä mistään project mamasta jota en koe yhtään omakseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä millä perusteella olen lapseton, kun minulla ei ole lapsia. Miksi minut pitää määritellä jonkin kautta mikä ei mitenkään liity minuun eikä elämääni. Olen sitten varmaan myös marsuton ja moottoripyörätön jne.
Ehkä ennen oli nimenomaan perheitä. Oma isä siivoaa ja kokkaa vaikka onkin ihan karski duunari. Se oli normaalia. Oltiin yksikkö eikä mikään äidin projekti johon piti houkutella isää sina uudelleen ja uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä millä perusteella olen lapseton, kun minulla ei ole lapsia. Miksi minut pitää määritellä jonkin kautta mikä ei mitenkään liity minuun eikä elämääni. Olen sitten varmaan myös marsuton ja moottoripyörätön jne.
on sellainenkin käsite kuin työtön
Ei ole todellista... 😴 Miten v...ssa jaksatte jankuttaa tällaisista aiheista??? JA MENKÄÄ SINNE AIHEALUEELLE SPÄMMÄÄMÄSTÄ AIHE VAPAATA TÄYTEEN TUOTA TAPPAVAN TYLSÄÄ PSKAA!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole todellista... 😴 Miten v...ssa jaksatte jankuttaa tällaisista aiheista??? JA MENKÄÄ SINNE AIHEALUEELLE SPÄMMÄÄMÄSTÄ AIHE VAPAATA TÄYTEEN TUOTA TAPPAVAN TYLSÄÄ PSKAA!!
...tunteisiin....
Äiti oli tunnekylmä ja joskus kysyin miksi on edes hankkinut lapsia, hän sanoi että se nyt vaan on tapana. Eli lisääntyminen ei vaadi sen suurempaa ajattelua. Se ei edes ole ajattelun asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
Vierailija kirjoitti:
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
Oi, tuollaisen kun olisin löytänyt! Kuulostaa ihanalta! Varmaan ihan todella paljon lastenteon lykkäämisessä ja -haluttomuudessa (jossa en siis näe olevan mitään vikaa sinällään, omia valintoja) on Suomessa kyse siitä, että naiset meillä tekevät edelleen 70 % kotitöistä ja tietävät, että kulttuurisesti on tapana juuri kuten tuossa aiemmin jo kuvattiinkin, että naiset muuttuvat tietyn ikäisinä yhtäkkiä kiilusilmäisiksi hormonihulluiksi lapsentekokiimassaan ja miehet ovat sitten ihan perässävedettäviä ja vähän vastentahtoisia koko hommaan. Naiset sitten päätyvät kantamaan päävastuun perheestä ja uhraavat oman elämänsä ja uransa siinä samalla.
Ketä hullua tuollainen kuvio houkuttelisi? Monia ei vaan nykyään enää tuollainen elämä kiinnosta, vaikka ei varsinaisesti vela olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mies ja olen lapseton sekä sinkku.
Olen syntynyt 1990.
Myös minä koen samoja asioita kuin te muut eli pystyn ja pärjään hyvin ilman kumppania/naista.
Osaan kaikki kotityöt sekä käyn töissä josta saan rahaa joten mihin minä naista tarvitsen?
Ehkä vanhemmat sukupolvet ajattelevat että parisuhteeseen on mentävä sekä perhe perustettava koska se vastakkainen sukupuoli on jokin "puuttuva palanen" omassa elämässä?
Tiedä näitä mutta ainakin kulttuuri, arvot sekä ihmiset muuttuvat jatkuvasti maailmassa.
Jollakin se tunne että haluaa lapsen, tulee vasta kun kohtaa sen oikean miehen. Niinhän sen pitäisi mennäkin.
En koskaan vain tavannut suurta rakkauttani.
Oli ilkeitä narsistikumppaneita, eikä heidän kanssaan onneksi lisäännytty. Kaiken pahan jälkeen ehkä on vieläkin ajatus romantiikasta, puhtaudesta. Nyt vaihdevuosi-ikäisenä löysin sielunkumppanin, mutta olemme jo niin vanhoja ettei perhettä voi enää tulla.
Vanhat vanhempani sanoivat että odottavat minun hoitavan heitä vanhempana. Ettei lapsella olisi arvoa itsenään. Ei koskaan ollut. Heidän vanhuutensa on kyllä turvattu, mutta ilman minua.
Eli lapsuudenkodillakin on vaikutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä millä perusteella olen lapseton, kun minulla ei ole lapsia. Miksi minut pitää määritellä jonkin kautta mikä ei mitenkään liity minuun eikä elämääni. Olen sitten varmaan myös marsuton ja moottoripyörätön jne.
on sellainenkin käsite kuin työtön
Joo anteeksi unohdin sinut.
Tämä on täysin kiinni kulttuurista pariutavatko ihmiset vai ei. Ennen muinoin ihmiset pariutuivat koska niin kuului tehdä ja sitten sukupuoliroolit olivat myös vahvasti läsnä elämässä..
Kun taas mietitään nykyaikaa niin sukupuolirooleja ei pahemmin ole ja ympäristö ei pahemmin painosta pariutumaan.
Nykyään on keksitty taas uusia "syitä" miksi pitäisi mennä parisuhteeseen kuten vaikka rakkaus tai se ettei jäisi yksinäiseksi.
Väittäisin että alhainen syntyvyys ja lapsettomuus johtuu pääosin siitä ettei nykyään pariudu samalla tavalla kuin ennen,yksineläjiä on melkein puolet asuntokunnista,eroja tulee paljon,petetään paljon... jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ei nämä asiat helppoja ole tai ehkä ne eivät ole yksinkertaisia? Ei ole kyseessä ainakaan mikään lapsiviha tai biletystarve.
Ahdistaa olla roolissa, jossa pitää kantaa viime kädessä kaikki taloudellinen, henkinen ja terveydellinen vastuu perheellistymisessä.
Synnytyksessä vammautuneet naiset kursitaan kokoon miten kuten ja terveysriskejä salaillaan. Työelämä rankaisee jo nuoruudesta ja naissukupuolesta - miksi haluaisin upota samaan suohon _entistä_pahemmin_? Haluan olla aina vain vähemmän naisellinen pärjätäkseni. Voisin mieluusti perustaa perheen, jos saisin itselleni isän roolin.
Todennäköisimmin päädyn luovuttamaan munasoluja sen sijaan, että raskautuisin itse 🤷 Jollain muulla on kaiketi varaa "äitiaivoihin", tikattuun alapäähän ja päiväkotiflunssakierteeseen. Ei mulla ole!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
Oi, tuollaisen kun olisin löytänyt! Kuulostaa ihanalta! Varmaan ihan todella paljon lastenteon lykkäämisessä ja -haluttomuudessa (jossa en siis näe olevan mitään vikaa sinällään, omia valintoja) on Suomessa kyse siitä, että naiset meillä tekevät edelleen 70 % kotitöistä ja tietävät, että kulttuurisesti on tapana juuri kuten tuossa aiemmin jo kuvattiinkin, että naiset muuttuvat tietyn ikäisinä yhtäkkiä kiilusilmäisiksi hormonihulluiksi lapsentekokiimassaan ja miehet ovat sitten ihan perässävedettäviä ja vähän vastentahtoisia koko hommaan. Naiset sitten päätyvät kantamaan päävastuun perheestä ja uhraavat oman elämänsä ja uransa siinä samalla.
Ketä hullua tuollainen kuvio houkuttelisi? Monia ei vaan nykyään enää tuollainen elämä kiinnosta, vaikka ei varsinaisesti vela olisikaan.
Niinpä. Äitiys sisältää valtavasti "mental laboria" , mitä ei taas sisälly tyypillisesti isyyteen. Äiti on se, jonka täytyy muistaa hankkia uudet haalarit, varata aika hammashoitolaan ja osallistua vanhempainiltaan. Hän osallistuu naperojen harrastusjoukkueiden varainkeruuseen ja yötä myöten kuumaliimaa strasseja lapsen balettipukuun. Isä ei muista haalareita, vaan lähettää mukulan päiväkotiin pyjamassa "oho :D ".
Viimeaikoina olen havahtunut siihen, että ihastelen vauvoja, mutta kun mies ei ole hirveän innokas moottori tässä perheenperustushommassa, en halua ryhtyä yksin minkään mutsiprojektin toimitusjohtajaksi.
Yksi ystäväni sanoi joskus että lasten hankkiminen on huono diili naiselle. Ainakaan hänelle raskausaika ja synnytys eivät olleet mitään auvoisia onnenpäiviä ihan fyysisistä syistä eikä siirtymä vauva-arkeenkaan sujunut kitkattomasti (imetysvaikeuksia, paljon valvottava vauva jne). Kaipuu töihin ja ns. älylliseen elämään oli iso ja flunssakierteet yms. muut aiheuttivat työssä kaikenlaista säätöä. Jäi muutama mielenkiintoinen prokkis ja palkankorotuskierros äitiysloman takia välistä. Lapsi on kyllä rakas ja nyt onneksi jo aika teinikin, mutta ystävä totesi että kyllä lapsen hankkiminen on miehelle huomattavasti helpompaa ja riskittömämpää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
Oi, tuollaisen kun olisin löytänyt! Kuulostaa ihanalta! Varmaan ihan todella paljon lastenteon lykkäämisessä ja -haluttomuudessa (jossa en siis näe olevan mitään vikaa sinällään, omia valintoja) on Suomessa kyse siitä, että naiset meillä tekevät edelleen 70 % kotitöistä ja tietävät, että kulttuurisesti on tapana juuri kuten tuossa aiemmin jo kuvattiinkin, että naiset muuttuvat tietyn ikäisinä yhtäkkiä kiilusilmäisiksi hormonihulluiksi lapsentekokiimassaan ja miehet ovat sitten ihan perässävedettäviä ja vähän vastentahtoisia koko hommaan. Naiset sitten päätyvät kantamaan päävastuun perheestä ja uhraavat oman elämänsä ja uransa siinä samalla.
Ketä hullua tuollainen kuvio houkuttelisi? Monia ei vaan nykyään enää tuollainen elämä kiinnosta, vaikka ei varsinaisesti vela olisikaan.
Niinpä. Äitiys sisältää valtavasti "mental laboria" , mitä ei taas sisälly tyypillisesti isyyteen. Äiti on se, jonka täytyy muistaa hankkia uudet haalarit, varata aika hammashoitolaan ja osallistua vanhempainiltaan. Hän osallistuu naperojen harrastusjoukkueiden varainkeruuseen ja yötä myöten kuumaliimaa strasseja lapsen balettipukuun. Isä ei muista haalareita, vaan lähettää mukulan päiväkotiin pyjamassa "oho :D ".
Viimeaikoina olen havahtunut siihen, että ihastelen vauvoja, mutta kun mies ei ole hirveän innokas moottori tässä perheenperustushommassa, en halua ryhtyä yksin minkään mutsiprojektin toimitusjohtajaksi.
Tämä nyt on täyttä fabulaa tai sitten teillä on ihan ihmeellisiä miehiä. Oma mies käytti juuri viime viikolla lapsen hammastarkastuksessa, muistaa lapsen harrastuksiin viemiset paremmin kuin minä ja viimeksi shoppasi oma-aloitteellisesti lapselle uikkarit. Toki jos haluaa uhriutua ja mikromanageroida kaikessa, niin sitten kuumaliimailee niitä strasseja ja huokailee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
Oi, tuollaisen kun olisin löytänyt! Kuulostaa ihanalta! Varmaan ihan todella paljon lastenteon lykkäämisessä ja -haluttomuudessa (jossa en siis näe olevan mitään vikaa sinällään, omia valintoja) on Suomessa kyse siitä, että naiset meillä tekevät edelleen 70 % kotitöistä ja tietävät, että kulttuurisesti on tapana juuri kuten tuossa aiemmin jo kuvattiinkin, että naiset muuttuvat tietyn ikäisinä yhtäkkiä kiilusilmäisiksi hormonihulluiksi lapsentekokiimassaan ja miehet ovat sitten ihan perässävedettäviä ja vähän vastentahtoisia koko hommaan. Naiset sitten päätyvät kantamaan päävastuun perheestä ja uhraavat oman elämänsä ja uransa siinä samalla.
Ketä hullua tuollainen kuvio houkuttelisi? Monia ei vaan nykyään enää tuollainen elämä kiinnosta, vaikka ei varsinaisesti vela olisikaan.
Niinpä. Äitiys sisältää valtavasti "mental laboria" , mitä ei taas sisälly tyypillisesti isyyteen. Äiti on se, jonka täytyy muistaa hankkia uudet haalarit, varata aika hammashoitolaan ja osallistua vanhempainiltaan. Hän osallistuu naperojen harrastusjoukkueiden varainkeruuseen ja yötä myöten kuumaliimaa strasseja lapsen balettipukuun. Isä ei muista haalareita, vaan lähettää mukulan päiväkotiin pyjamassa "oho :D ".
Viimeaikoina olen havahtunut siihen, että ihastelen vauvoja, mutta kun mies ei ole hirveän innokas moottori tässä perheenperustushommassa, en halua ryhtyä yksin minkään mutsiprojektin toimitusjohtajaksi.
Tämä nyt on täyttä fabulaa tai sitten teillä on ihan ihmeellisiä miehiä. Oma mies käytti juuri viime viikolla lapsen hammastarkastuksessa, muistaa lapsen harrastuksiin viemiset paremmin kuin minä ja viimeksi shoppasi oma-aloitteellisesti lapselle uikkarit. Toki jos haluaa uhriutua ja mikromanageroida kaikessa, niin sitten kuumaliimailee niitä strasseja ja huokailee.
Niin tai sitten miehiä on kovin erilaisia. Ei monikaan halua perhettä mutta voivat kyllä lisääntyä. Jos mies ei ole isä vaan viljelijä niin sitähän se sitten on.
Mielenkiintoista pohdintaa, ap!
En tiedä enää, onko mikään tässä keskustelussa uutta, mutta omalla kohdallani oon miettinyt lapsettomuuteni pääasialliseksi syyksi sitä, että osoittautui mahdottomaksi löytää sellaista parisuhdetta, jossa lasten hankkiminen tulisi edes kysymykseen. Tää on vain oma fiilis, mutta musta on tuntunut ja näyttänyt siltä, että meillä nelikymppisillä ainakin on ollut monesti isoja eroja vielä siinä, miten pojat ja tytöt on kasvatettu. Mä olen kasvanut sellaisessa maailmassa, jossa nainen ei varsinaisesti tarvitse miestä tai perhettä selvitäkseen tai voidakseen hyvin, vaan koulutusta voi hankkia ja pärjätä ihan omillaankin. Tää on nyt karkeaa yleistämistä, mutta meidän sukupuolvessa näyttää olevan kuitenkin aika paljon sellaisia miehiä, jotka odottavat naisen hoitavan esim. kaikki tai lähes kaikki kotityöt ja asettuvan nätisti johonkin emäntärooliin oman uransa ohella.
Eli kokemukseni on, että aidosti tasa-arvoista ja kunnioittavaa suhdetta on koulutettuna hyvin pärjäävänä naisena aika vaikea löytää. Tarjolla olisi kyökkipiian roolia kyllä sitäkin enemmän. En tarvitse elämääni enkä kotiini millään tasolla toista aikuista, joka ei esim. osaa laittaa ruokaa tai tajua itsenäisesti, koska pitää pestä pyykkiä tai käydä kaupassa. Koen tällaiset parisuhteet todella merkittävästi elämänlaatuani huonontavina, enkä voisi kuvitella sellaista perhe-elämää, jossa lapsen lisäksi on vielä yksi aikuinen lapsi siinä jaloissa pyörimässä.
Ja tiedän kyllä, että ihan tasan tarkkaan kaikki miehet eivät ole kuvaamani kaltaisia. Ehkä heitä kuitenkin on suhteessa aika paljon, kaikille moderneille naisille ei riitä niitä aikuiseksi kasvaneita.
En tarvitse elämääni miestä, joka ei tee esim. oma-aloitteisesti kotitöitä